Thomas sulki vaununoven, ja hiukan hämmästyneenä Fauntleroy juoksi pois. Kreivillä oli nyt tilaisuus — niinkuin kerran mr Havishamilla — nähdä parin kauniita, voimakkaita sääriä juoksevan hämmästyttävän nopeasti pitkin tietä. Luultavasti niiden omistaja ei tahtonut turhaan hukata aikaansa. Vaunut vierivät hiljalleen pois, mutta kreivi ei vieläkään nojautunut taaksepäin; yhä hän katsoi ulos. Puiden välitse hän saattoi nähdä talon oven; se oli auki. Pikku olento kiiruhti ylös portaita; toinen olento — myös pienenlainen, nuori ja solakka mustassa puvussa — juoksi häntä vastaan. Näytti siltä kuin he olisivat lentäneet yhteen, kun Fauntleroy juoksi äitinsä syliin, kavahti hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
Kirkossa
Seuraavana sunnuntaina mr Mordauntilla oli iso kuulijakunta. Hän tuskin muisti toista sunnuntaita, jolloin kirkossa olisi ollut niin suuri tungos. Läsnä oli ihmisiä, jotka muuten harvoin tulivat kuulemaan hänen saarnaansa. Naapuriseurakunnastakin oli väkeä saapunut paikalle. Siellä oli voimakkaita, päivettyneitä vuokramiehiä, tukevia, hyvinvoipia, punaposkisia vaimoja parhaat päähineet päässä ja kirjavat huivit harteilla sekä noin puoli tusinaa lapsia joka perheellä. Lääkärin vaimo oli siellä neljän tyttärensä kanssa. Mrs Kimsey ja mr Kimsey, joilla oli rohdoskauppa ja jotka valmistivat pillereitä ja sekoittivat pulvereita kaikille, jotka asuivat kymmenen mailin alalla, istuivat penkissään; Mrs Dibble istui niinikään paikallaan ja miss Smiff, kylän ompelija ja hänen ystävänsä miss Perkins, muotikauppias, olivat myös kirkossa. Lääkärin nuori apulainen oli siellä ja rohdoskauppiaan oppipoika; jokainen lähiympäristön perhe oli jollakin tavoin edustettuna.
Edellisen viikon kuluessa oli liikkunut ihmeellisiä juttuja pikku lordi Fauntleroysta. Mrs Dibble oli näet niin uutterasti toiminut palvellessaan ihmisiä, jotka tulivat ostamaan kymmenellä pennillä neuloja tai nauhatukun ja kuulemaan mitä hänellä oli kerrottavaa. Puodin oven yläpuolella oleva kello oli melkein soinut äänensä sorruksiin ihmisten tullessa ja mennessä. Mrs Dibble tiesi tarkasti, kuinka pikku lordin huoneet oli kalustettu häntä varten, mitä kalliita leluja oli ostettu ja että kaunis ruskea poni oli odottamassa häntä ja pieni tallirenki sitä hoitamassa ja vielä oli pienet metsästysvaunut hopeahelyisine valjaineen. Hän tiesi myös mitä kaikki palvelijat olivat sanoneet, kun he näkivät hänet tulopäivän iltana, ja kuinka jokainen naispalvelija oli alakerroksessa sanonut, että oli synti ja häpeä erottaa pieni sydänkäpy äidistänsä. Ja kaikki olivat sanoneet, että heidän sydämensä sykki pelosta, kun hän yksin astui kirjastohuoneeseen tervehtimään isoisää, sillä "ei voinut tietää, kuinka häntä kohdellaan, kreivin luonto kun oli tarpeeksi paha pelästyttämään vanhojakin, saati sitten pientä lasta".
"Mutta uskokaa minua, mrs Jennifer", oli mrs Dibble sanonut, "ei tämä lapsi osaa pelätä — niin mr Thomas itse sanoi; hän kävi istumaan ja hymyili ja jutteli kreivin kanssa niinkuin he olisivat olleet ystäviä ensi hetkestä asti. Ja kreivi oli niin hämillään, mr Thomas sanoi, ettei hän voinut muuta kuin kuunnella ja tuijottaa poikaan kulmakarvojensa alta. Ja mr Thomas arvelee, että vaikka kreivi onkin paha, hän oli myös sydämessänsä iloinen ja ylpeä, sillä mr Thomas ei ole koskaan nähnyt kauniimpaa eikä kohteliaampaa pientä poikaa, jos kohta hän onkin hiukan pikkuvanha."
Ja sitten kerrottiin Higginsin juttu. Kunnianarvoisa mr Mordaunt oli kertonut sen päivällispöydässä ja palvelija, joka oli sen kuullut, kertoi sen keittiössä ja sieltä se levisi kulovalkean tavoin.
Ja toripäivänä, kun Higgins tuli kaupunkiin, hänelle sateli kysymyksiä joka taholta, ja Newickiltäkin kysyttiin asiaa, ja vastaukseksi hän näytti parille henkilölle paperilappua, jossa oli allekirjoitus "Fauntleroy".
Ja niin vuokramiesten vaimoilla oli tarpeeksi juteltavaa teekuppiensa ääressä ja käydessään kaupoissa, ja he lisäsivät asiaan omia mietteitänsä. Sunnuntaina he joko kävelivät kirkkoon tai ajoivat sinne kieseillä miestensä rinnalla, jotka myös olivat hiukan uteliaita näkemään uuden pikku lordin, tilan vastaisen omistajan.
Kreivillä ei ollut tapana käydä kirkossa, mutta hän päätti tänä ensimmäisenä sunnuntaina mennä sinne — hänen päähänsä oli pistänyt näyttäytyä nyt suuressa perhepenkissä Fauntleroyn kanssa.
Sinä aamuna oli paljon väkeä kävelemässä kirkkomaalla tai kuljeksimassa pitkin tietä. Ryhmittäin seisoi ihmisiä veräjillä ja kirkonportilla ja paljon oli keskusteltu siitä, saapuisiko kreivi todellakin vai ei. Kun keskustelu oli innokkaimmillaan, huudahti eräs vaimo äkkiä: