"Katsokaa, tuo sievä nuori nainen on varmaankin hänen äitinsä!"
Kaikki kääntyivät katsomaan mustaan pukuun pukeutunutta hoikkaa naista, joka tuli tietä pitkin. Harso oli työnnetty pois ja he saivat nähdä, kuinka herttaiset ja suloiset hänen kasvonsa olivat ja kuinka hänen vaaleat kiharansa pistivät hatun alta esiin.
Hän ei ajatellut ihmisiä lainkaan; hän ajatteli vain Cedrikiä ja tämän käyntiä hänen luonaan ja pojan iloa ponista, jonka selässä hän edellisenä päivänä oli ratsastanut aina ovelle asti istuen suorana ja näyttäen ylpeältä ja onnelliselta. Mutta pian äidin oli pakko huomata, että häntä tarkasteltiin ja että hänen tulonsa oli herättänyt kohua. Hän tuli sen huomanneeksi, kun vanha punavaippainen vaimo niiasi syvään hänelle ja sitten toinen teki samoin ja sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, hyvä rouva!" ja miehet toinen toisensa perästä nostivat lakkiaan hänen mennessään ohitse. Ensiksi hän ei käsittänyt, mistä se johtui, mutta sitten hän huomasi sen tapahtuvan siksi, että hän oli pikku lordi Fauntleroyn äiti. Hän punastui hiukan, hymyili ja päätään nyökäyttäen sanoi ystävällisesti "kiitoksia" vanhalle vaimolle, joka häntä oli siunannut. Sille, joka aina oli elänyt meluavassa, tiheästi asutussa amerikkalaisessa kaupungissa, tällainen yksinkertainen kunnianosoitus oli aivan uutta, ja se saattoi hänet alussa hiukan hämilleen. Kuitenkaan hän ei voinut olla siitä pitämättä eikä tulematta liikuttuneeksi siitä ystävällisestä sydämellisyydestä, jota se näytti todistavan. Hän oli tuskin ehtinyt kiviportista kirkkoon, kun seurasi päivän suuri tapahtuma. Linnan vaunut kauniine hevosineen ja kookkaine livreepukuisine palvelijoineen vierivät käänteestä alas vihreälle tielle.
"Nyt he tulevat", kävi häly katselijasta toiseen.
Vaunut ajoivat portille, Thomas hyppäsi alas ja avasi oven, ja pieni poika, musta samettipuku yllään ja vaaleat kiharat liehuen hyppäsi ulos.
Jokainen mies, nainen ja lapsi katseli häntä uteliaasti.
"Hänhän on aivan kuin kapteeni itse!" sanoivat ne katselijoista, jotka muistivat hänen isänsä. "Hän on kuin kapteeni ilmielävänä!"
Hän seisoi auringonvalossa katsoen ihastuneena kreiviä, kun Thomas auttoi häntä ulos. Heti kun hän saattoi olla avuksi, hän ojensi kätensä ja tarjosi olkapäänsä nojaksi ikäänkuin hän olisi ollut seitsemän jalan pituinen. Silloin kaikki huomasivat, ettei Dorincourtin kreivi ollut voinut herättää pelkoa pojanpoikansa rinnassa, olipa muiden laita kuinka tahansa.
"Nojaudu vain minuun", he kuulivat hänen sanovan. "Kuinka kansa on iloissansa nähdessään sinut ja kuinka he kaikki tuntevat sinut!"
"Ota hattu päästäsi, Fauntleroy", kreivi sanoi. "He tervehtivät sinua."