"Minuako!" Fauntleroy huusi nykäisten heti hattunsa pois ja siten paljastaen kiharan päänsä joukolle ja kääntäen kirkkaat, loistavat silmänsä heihin, koettaen tervehtiä jokaista erikseen.
"Jumala siunatkoon teitä, lordi!" sanoi niiaava punahameinen vanha vaimo, joka oli puhutellut hänen äitiänsä, "pitkää ikää toivon teille!"
"Kiitos, rouva", Fauntleroy sanoi. Sitten he menivät kirkkoon ja siellä heitä katseltiin, kun he astuivat käytävää pitkin suureen punaisilla tyynyillä ja verhoilla varustettuun penkkiin. Kun Fauntleroy oli istuutunut, hän huomasi kaksi seikkaa, jotka huvittivat häntä: ensiksikin hänen äitinsä istui aivan vastapäätä häntä ja hymyili hänelle; toiseksi penkin toisessa päässä seinää vasten oli kaksi kiveen hakattua kummallista olentoa polvillaan, molemmin puolin pylvästä, kasvot toisiinsa kääntyneinä kannattaen kahta kivistä messukirjaa; niiden laihat kädet olivat ristissä kuin rukoillessa, niiden puku oli hyvin vanhanaikainen ja outo. Kivitauluun oli kirjoitettu jotakin, josta hän saattoi erottaa ainoastaan seuraavat kummalliset sanat:
"Täsä lepä Gregorye Arthuri, ensimeinen Dorincourtin Grefwi ja waimons Alisone Hildegard."
"Saanko minä kuiskata?" lordi kysyi uteliaasti.
"Mitä sitten?" isoisä sanoi.
"Keitä nuo ovat?"
"Sinun esi-isiäsi", kreivi vastasi, "jotka elivät pari vuosisataa sitten."
"Kenties", lordi Fauntleroy sanoi katsellen heitä kunnioittavasti, "kenties olen heiltä perinyt oikeinkirjoitukseni." Ja sitten hän rupesi seuraamaan jumalanpalvelusta. Kun soitto alkoi, hän nousi ylös ja katseli hymyillen äitiänsä. Hän piti paljon musiikista ja hän lauloi usein yhdessä äitinsä kanssa. Niin hän nytkin yhtyi toisten lauluun puhtaalla, kauniilla äänellänsä, joka kaikui kirkkaana kuin lintujen laulu. Hän oli niin kiintynyt siihen, että unohti kokonaan itsensä. Kreivikin unohti itsensä istuessaan verhojen peittämässä penkinnurkassa ja tarkastellessaan poikaa. Cedrik seisoi iso virsikirja avattuna kädessään laulaen kohti kurkkuaan, onnea säteilevät kasvot hiukan kohotettuina. Hänen äitinsä tunsi piston sydämessään katsoessaan häneen kirkon poikki ja hänen huuliltaan nousi rukous. Hän rukoili, että pojan sielu pysyisi puhtaana ja viattomana ja ettei uusi suuri onni, joka hänen osakseen oli tullut; toisi pahaa ja väärää mukanaan. Viime päivinä hänen hellässä sydämessään oli herännyt monta hiljaista tuskallista ajatusta.
"Oi Ceddi!" hän oli sanonut pojalle edellisenä iltana kumartuessaan hänen ylitsensä sanoakseen hyvästi ennen hänen lähtöänsä. "Oi Ceddi kulta, minä tahtoisin sinun tähtesi olla niin oppinut, että voisin sanoa sinulle viisaita sanoja! Ole aina hyvä, kultaseni, ole rohkea, ystävällinen ja vilpitön, niin et koskaan tee pahaa kenellekään niin kauan kuin elät, ja ole muille avuksi, niin suuri maailma on sinun, pienen lapseni syntymän kautta tuleva paremmaksi. Ja kaikkein parasta on, Ceddi — kaikkea muuta parempi, että maailma on ihmisten elämän kautta tullut hiukan paremmaksi — vaikka vain hiukankin, kultaseni."