"Oletko väsynyt?" kreivi kysyi Fauntleroylta. "Tahdotko tulla alas?"
"Hytkyttää enemmän kuin luulisi", tunnusti nuori lordi suoraan. "Ja vähän väsyttävääkin se on, mutta en sentään viitsisi tulla alas. Minun täytyy tottua siihen. Kun olen ehtinyt hiukan hengittää, menen hakemaan hattuni."
Jos maailman viisain ihminen olisi koettanut opettaa Fauntleroylle, kuinka hän parhaiten voi olla vanhukselle mieliksi, ei olisi voitu keksiä mitään, mikä olisi vaikuttanut paremmin. Kun poni ravasi jälleen kujalle päin, peittyivät vanhat ankarat kasvot hienolla punalla ja tuuheitten kulmakarvojen alta loistivat silmät mielihyvästä, jota kreivi ei luullut koskaan enää saavansa tuntea. Hän istui ja odotti innoissaan, kunnes kavioiden kapse jälleen alkoi kuulua. Kun he hetken perästä palasivat, he ratsastivat entistä rivakammin. Fauntleroyn hattu oli yhä poissa päästä, Wilkins piti sitä kädessään. Pojan posket olivat vieläkin punaisemmat ja hänen hiuksensa liehuivat, mutta kuitenkin hän tuli ajaen reippaasti neliä.
"Katsos!" hän läähätti, kun he tulivat lähemmäksi. "Minä ajoin n-neliä. En minä osaa ajaa neliä yhtä hyvin kuin se poika, joka ajoi Fifth Avenuella, mutta kävi se sentään!"
Tämän jälkeen Cedrikistä, Wilkinsistä ja ponista tuli hyvät ystävät. Tuskin kului päivääkään, jolloin heitä ei olisi nähty iloisesti ajamassa neliä valtatiellä tai vihreillä poluilla. Mökkien lapset juoksivat oville katsomaan sievää ruskeata ponia ja kaunista pientä olentoa, joka istui niin suorana satulassa, ja silloin nuoren lordin oli tapana heiluttaa hattuansa heille ja yksinkertaisesti huutaa: "Hei! Hyvää huomenta." Joskus hän pysähtyi ja puhutteli lapsia, ja kerran Wilkins kertoi linnassa, kuinka Fauntleroy oli välttämättä tahtonut astua alas kyläkoulun luona antaakseen erään ramman ja väsyneen pojan ratsastaa kotiin hänen ponillaan.
"Taivahan taatto!" Wilkins sanoi kertoessaan jutun tallissa, "hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta! Hän ei sallinut minun laskeutua alas, sillä hän sanoi, ettei pojan ole mukava ison hevosen selässä. Ja sitten hän sanoi: 'Wilkins, tämä poika on raajarikko, jollainen minä en ole, ja minä tahdon jutella hänen kanssaan.' Ja pojan täytyi nousta selkään ja lordi käveli hänen vieressään kädet taskussa, hattu niskassa ja vihelsi ja jutteli niin iloisesti kuin ikinä voi ajatella! Ja kun me tulimme mökille ja pojan äiti tuli ulos katsomaan mitä oli tekeillä, lordi otti hatun päästään ja sanoi: 'Tuon teidän poikanne kotiin, rouva, sillä hänen jalkansa on kipeä ja minä luulen, ettei kepistä ole hänelle tarpeeksi tukea. Minä pyydän, että isoisä laitattaa parin kainalosauvoja hänelle.' Ja hyvänen aika kuinka vaimo oli hämillään, ja syytä olikin! Itsekin olin kuin puusta pudonnut!"
Kun kreivi kuuli jutun, hän ei tullut pahoilleen, vaikka Wilkins oli puoliksi sitä pelännyt. Päinvastoin hän nauroi oikein sydämellisesti, lähetti noutamaan Fauntleroyta ja antoi hänen kertoa kaiken alusta loppuun asti, ja sitten hän nauroi uudelleen. Ja tosiaankin pari päivää myöhemmin Dorincourtin vaunut pysähtyivät sen mökin edustalle, jossa rampa poika asui, ja Fauntleroy hyppäsi ulos, käveli ovelle pari uusia keveitä kainalosauvoja olalla kuin pyssy, ja antoi ne mrs Hartlelle (ramman pojan nimi oli Hartle) sanoen:
"Isoisä lähettää terveisensä, olkaa hyvä ja antakaa nämä pojallenne, jonka me toivomme paranevan."
"Minä sanoin sinulta terveisiä", hän selitti kreiville palattuaan vaunuun. "Sinä et käskenyt, mutta arvelin, että olit unohtanut. Teinhän oikein, vai kuinka?"
Kreivi nauroi jälleen eikä vastustanut poikaa. He molemmat tulivat päivä päivältä yhä paremmiksi ystäviksi ja joka päivä Fauntleroy tuli yhä vakuuttuneemmaksi kreivin armeliaisuudesta ja hyväntahtoisuudesta. Hän ei epäillyt laisinkaan, että hänen isoisänsä oli mitä ystävällisin ja jalomielisin vanhus. Cedrikin toiveet täyttyivät ennen kuin hän ennätti niitä ilmaistakaan, ja hänelle sateli niin paljon lahjoja ja huvituksia, että hän toisinaan joutui aivan ymmälle. Näytti siltä että hän sai kaiken mitä toivoi ja sai tehdä mitä tahtoi. Ja vaikka tällainen käsittelytapa ei olisi ollut hyvä joka pojalle, se ei näyttänyt vahingoittavan Cedrikiä. Ehkäpä hän olisi tullut hemmottelemalla pilatuksi, niin hellä luonto kuin hänellä olikin, jollei hän olisi joka päivä käynyt äitinsä luona Court Lodgessa. Tämä hänen "paras ystävänsä" valvoi häntä tarkasti ja hellästi. Heillä oli pitkiä keskusteluja yhdessä, eikä Cedrik milloinkaan palannut linnaan kätkemättä sydämeensä äidin yksinkertaisia, yleviä sanoja.