"No", kreivi sanoi, "anna hänen ajaa ravia."
Seuraavat minuutit panivat pienen ratsastajan kovalle koetukselle. Hän huomasi, että ravi oli paljon vaikeampaa kuin käynti, ja mitä kovemmin poni ravasi, sitä vaikeammaksi se kävi ratsastajalle.
"Hy-hy-hy-hytkyttää niin ko-kovasti", hän sanoi Wilkinsille. "E-eikö t-e-eitä hy-hy-hytkytä?"
"Ei, lordi", Wilkins vastasi. "Te totutte siihen aikaa myöten.
Kohottakaa itseänne jalustimissa."
"O-olen ko-koko ajan ko-kohottanut i-itseäni", Fauntleroy sanoi.
Yhtä mittaa hän poukahti ilmaan ja putosi takaisin hyvin epämukavasti kokien nytkäyksiä ja töytäyksiä. Hän oli aivan hengästynyt ja hänen kasvonsa olivat punaiset, mutta hän piti itseään kaikin voimin pystyssä ja istui mahdollisimman suorana. Tämän kreivi saattoi nähdä ikkunastaan. Kun ratsastajat tulivat kuulomatkan päähän oltuaan hetken puiden peitossa, huomattiin Fauntleroyn hatun pudonneen, hänen poskensa olivat ruusun punaiset ja hänen huulensa tiukasti suljetut, mutta yhä hän miehuullisesti antoi mennä ravia.
"Pysähdy hetkeksi!" isoisä sanoi. "Missä on hattusi?"
Wilkins tavoitteli hattuansa. "Se putosi, herra kreivi", hän sanoi iloisesti. "Jos sallitte, menen hakemaan sen."
"Hän ei taida olla arka?" kreivi kysyi kuivasti.
"Hänkö arka!" Wilkins huudahti. "Hän ei varmasti edes tiedä, mitä arkuus on. Olen ennenkin opettanut nuoria herroja ratsastamaan enkä ole nähnyt kenenkään istuvan varmemmin satulassa."