"Kreivi antaa hänelle mitä tahansa", hän sanoi mr Mordauntille. "Hän kyllä täyttää pojan jokaisen oikunkin. Miksei tätä myöntyväisyyttä voitaisi käyttää toisten hyväksi? Minä aion pitää asiasta huolen."
Kaikkien kummastukseksi tulokset olivatkin hyviä. Kreiviin vaikutti eniten pojan varma vakaumus, että hänen isoisänsä aina oli valmis tekemään sen, mikä oli oikein ja jaloa. Hän ei tahtonut selittää pojalle, ettei hänellä ollut vähintäkään taipumusta jalomielisyyteen ja että hän aina kulki omaa tietänsä, olipa se sitten oikea tai väärä. Hänelle oli aivan uutta se, että häntä ihailtiin koko ihmissuvun hyväntekijänä ja jalona henkilönä. Siksi hän ei voinut katsoa pojan sydämellisiin, tummiin silmiin sanoen: "Minä olen kiivas, itsekäs vanha roisto; koko elämäni aikana en ole tehnyt mitään jalomielistä enkä välitä laisinkaan Earl's Courtista enkä sen köyhästä väestöstä" — tai jotakin muuta samantapaista. Hän oli siinä määrin kiintynyt kiharapäiseen poikaan, että hän mieluummin silloin tällöin teki itsensä syylliseksi johonkin ihmisystävälliseen tekoon. Ja vähän mietittyään — vaikka hän nauroikin itseänsä — hän lähetti noutamaan Newickiä ja keskusteli laveasti hänen kanssaan Earl's Courtista, ja loppupäätökseksi tuli, että rappeutuneet hökkelit oli revittävä ja uusia rakennettava sijaan.
"Se on lordi Fauntleroyn tahto", hän sanoi kuivasti, "hän arvelee siten edistettävän varallisuutta. Voitte sanoa alustalaisilleni, että tämä on hänen ajatuksensa." Ja hän katsahti pikku lordiin, joka loikoi matolla uunin edessä ja leikki Dougalin kanssa. Koira oli pojan alituinen kumppani ja seurasi häntä kaikkialle joko juhlallisesti astuen hänen vieressänsä tai juosten hänen jäljessään kun hän ratsasti tai ajoi.
Tietysti kaikki saivat kuulla suunnitelluista parannuksista. Ensin ei moni ottanut sitä uskoakseen, mutta kun joukko työmiehiä saapui paikalle ja rupesi hajoittamaan likaisia, rappeutuneita hökkeleitä, niin kansa käsitti, että pikku lordi Fauntleroy jälleen oli puhunut heidän puolestaan ja että hänen vilpittömän välitystyönsä johdosta Earl's Courtin kurjuus vihdoin oli loppunut. Jos hän olisi tiennyt, kuinka hänestä kaikkialla puhuttiin, häntä ylistettiin ja hänestä ennustettiin suuria, niin se olisi hämmästyttänyt häntä! Mutta hänellä ei ollut siitä aavistusta. Hän vietti onnellista lapsenelämäänsä, leikitteli puistossa, ajoi kaniineja loukkoihinsa, lepäsi puiden alla ruohikossa tai loikoi matolla kirjastohuoneessa, luki ihmeellisiä kirjoja ja jutteli niistä kreiville ja kertoi uudestaan jutut äidilleen; hän kirjoitti pitkiä kirjeitä Dickille ja mr Hobbsille, jotka vastasivat omalla tavallaan, ja ratsasti isoisän rinnalla tai Wilkinsin seurassa. Kun he ratsastivat kylän torin poikki, hän näki kuinka ihmiset kääntyivät katsomaan heitä, ja hän huomasi heidän kasvojensa loistavan, kun he nostivat hattuaan, mutta hän luuli sen johtuvan siitä, että hänen isoisänsä oli hänen kanssaan.
"He pitävät sinusta", hän sanoi kerran katsahtaen hymyillen kreiviin. "Näetkö, kuinka he ovat iloissaan nähdessänsä sinut? Toivon, että he kerran pitävät minusta yhtä paljon. Mahtaapa sinusta tuntua hauskalta, kun jokainen pitää sinusta." Ja hän oli oikein ylpeä siitä, että hän oli niin suuresti ihaillun ja rakastetun miehen pojanpoika.
Kun mökkejä rakennettiin uudestaan, pojan ja isoisän oli tapana ratsastaa Earl's Courtiin katselemaan, ja Fauntleroy oli kovin innostunut. Hän laskeutui alas ponin selästä ja meni tekemään tuttavuutta työmiesten kanssa, tehden rakentamista ja muuraamista koskevia kysymyksiä ja itse kertoen heille Amerikasta. Parin kolmen keskustelun jälkeen hän osasi kotimatkalla asiantuntevasti kertoa kreiville muuraamisesta.
"Minä otan niin mielelläni selvää sellaisista asioista", hän sanoi, "sillä ei koskaan voi tietää, mitä eteen sattuu."
Työmiehet keskustelivat keskenään, kun hän oli lähtenyt, ja nauroivat hänen hauskalle, viattomalle puhelulleen. Mutta he rakastivat häntä ja näkivät hänet mielellään seurassansa, kun hän jutteli kädet taskussa, lakki niskassa ja kasvot innosta hehkuvina. "Hän on erikoinen kaveri", he tapasivat sanoa. "Ja sitä paitsi viisas, juttelias pieni poika. Ei hänessä juuri näy merkkejä ilkeästä sukuperästään." Ja he menivät kotiinsa ja kertoivat hänestä vaimoillensa ja vaimot kertoivat toinen toisilleen, ja niin jokainen jutteli tai kertoi jonkin kaskun pikku lordi Fauntleroysta. Ja vähitellen kaikki tiesivät, että "ilkeä kreivi" oli vihdoin löytänyt jotakin, josta hän saattoi pitää — jotakin, joka oli liikuttanut ja lämmittänyt hänen kylmää sydäntänsä.
Mutta kukaan ei tiennyt, missä määrin tämä sydän lämpeni ja kuinka vanhus päivä päivältä rupesi yhä enemmän pitämään lapsesta, ainoasta olennosta, joka oli luottanut häneen. Hän ajatteli tulevaisuutta, jolloin Cedrik olisi nuori komea mies, jolla oli elämä edessään, mutta kuitenkin hänen sydämensä säilyisi hellänä ja hän pystyisi hankkimaan ystäviä kaikkialta. Ja kreivi mietti, mitä poika silloin tekisi ja miten hän käyttäisi lahjojaan. Tarkastellessaan poikaa, joka loikoi matolla tutkien jotakin paksua kirjaa takkavalkean leimutessa, hänen vanhat silmänsä usein loistivat ja poskensa punoittivat.
"Poika voi tehdä kaiken", hän sanoi itsekseen, "kaiken!"