Hän ei ilmaissut kenellekään tunteitaan Cedrikiä kohtaan. Puhuessaan hänestä muille hän teki sen aina ilkeästi hymyillen. Mutta Fauntleroy huomasi pian, että isoisä rakasti häntä ja tahtoi hänet mielellään läheisyyteensä — lähelle tuoliaan, kun he olivat kirjastohuoneessa, vastapäätä itseään pöydässä, rinnalleen kun he ratsastivat, ajoivat tai iltaisin kävelivät terassilla.
"Muistatko", Cedrik sanoi kerran katsahtaen ylös kirjastaan loikoessaan matolla, "muistatko, kuinka minä sanoin ensimmäisenä iltana, että meistä tulee hyvät ystävät? En usko olevankaan parempia ystävyksiä kuin me, vai kuinka?"
"Me olemme erittäin hyviä ystäviä luullakseni", kreivi vastasi.
"Tulehan tänne."
Fauntleroy kömpi ylös ja meni hänen luokseen.
"Tahtoisitko sinä jotakin", kreivi kysyi, "jotakin sellaista mitä sinulla ei vielä ole?"
Pikku poika katsoi ruskeilla silmillään isoisäänsä hiukan haikeasti.
"Ainoastaan yhden asian", hän vastasi.
"Mikä se on?" kreivi kysyi.
Fauntleroy oli hetken ääneti. Hän ei ollut turhaan kauan ajatellut sitä.
"Mikä se on?" kreivi toisti.