Fauntleroy vastasi:
"Se koskee lemmikkiäni", hän sanoi.
Kreivi säpsähti hiukan.
"Mutta näethän sinä hänet joka päivä", hän sanoi. "Eikö se ole kylliksi?"
"Minä olen tottunut näkemään hänet aina", Fauntleroy sanoi. "Hänen oli tapana suudella minua mennessäni levolle, ja aamulla hän oli heti minun luonani, niin että saatoimme jutella toisillemme odottamatta tapaamista."
Hetken hiljaisuuden vallitessa vanhat ja nuoret katseet kohtasivat.
Sitten kreivi rypisti kulmiaan.
"Etkö milloinkaan unohda äitiäsi?" sanoi hän.
"En", Fauntleroy vastasi, "en milloinkaan; eikä hän unohda milloinkaan minua. Tiedätkös, minä en voisi sinuakaan unohtaa, vaikka en asuisi sinun kanssasi. Sitä enemmän minä sinua ajattelisin."
"Tosiaankin", kreivi sanoi katsoen häneen kauan, "minä uskon, että tekisit niin!"
Pojan puhuessa äidistään kreivi tunsi suurempaa kateutta kuin ennen — suurempaa, sillä hänen rakkautensa poikaan oli yhä kasvanut.