Mutta vähän myöhemmin paljon ankarammat iskut kohtasivat häntä, niin että hän melkein unohti joskus vihanneensakin poikansa vaimoa. Se tapahtui kumman äkkiä ja oudolla tavalla. Eräänä iltana, juuri ennen kuin Earl's Courtin mökit olivat valmistuneet, oli suuri päivällisseura kokoontunut Dorincourtiin. Pitkään aikaan ei linnassa oltu nähty sellaista seuruetta. Pari päivää aikaisemmin olivat sir Harry Lorridaile ja lady Lorridaile, kreivin ainoa sisar, tulleet vierailulle — tapaus, joka herätti suurta hämmästystä kylässä ja pani mrs Dibblen puotikellon soimaan hurjasti. Tiedettiin vallan hyvin, ettei lady Lorridaile ollut käynyt Dorincourtissa kuin kerran naimisiinmenonsa jälkeen, viisineljättä vuotta sitten. Hän oli kaunis vanha nainen, hänellä oli valkoiset kiharat ja heleä iho. Luonteeltaan hän oli kultainen, mutta veljensä hän oli aina tuominnut yhtä jyrkästi kuin kaikki muutkin. Koska hän oli lujatahtoinen nainen eikä pelännyt puhua suutaan puhtaaksi, hän oli joutunut monesti kiivaaseen sanaharkkaan kreivin kanssa, eikä hän ollut nähnyt veljeään monta kertaa sitten nuoruudenpäiviensä.
Hän oli kuullut kreivistä paljon pahaa niiden vuosien kuluessa, jotka he olivat olleet erillään. Hän oli kuullut, kuinka vähän hän oli välittänyt vaimostansa ja kuinka vaimoparka oli kuollut, kuinka välinpitämätön hän oli ollut lapsistaan ja kuinka hänen molemmat vanhemmat poikansa olivat olleet heikkoja ja täynnä paheita eivätkä tuottaneet iloa hänelle eikä muille. Näitä vanhempia poikia, Bevisiä ja Mauricea, lady Lorridaile ei ollut nähnyt koskaan. Mutta kerran Lorridaileen oli tullut kookas, miellyttävän näköinen nuorukainen, joka oli sanonut olevansa hänen veljensä poika Cedrik Errol. Hän oli poikennut tätinsä luokse, koska oli sattumalta liikkeellä siellä päin, ja oli niin usein kuullut äitinsä puhuvan Constantia-tädistä. Lady Lorridailen sydän lämpeni, ja hän sai hänet jäämään viikoksi luoksensa. Hän hemmotteli nuorukaista ja ihaili häntä suunnattomasti. Nuori mies oli niin jaloluontoinen, valoisa ja henkevä, että kun hän lähti, täti toivoi saavansa nähdä hänet vielä monta kertaa. Tämä jäi kuitenkin viimeiseksi kerraksi, sillä kun nuorukainen palasi Dorincourtiin, kreivi oli kiukkuisella tuulella ja kielsi häntä enää milloinkaan käymästä Lorridailessa. Mutta lady Lorridaile oli pitänyt hänet aina hyvässä muistossa, ja vaikka hän pelkäsikin, että Cedrikin avioliitto Amerikassa saattoi olla ajattelematon, hän suuttui kuullessaan, että isä oli hylännyt poikansa eikä edes tarkkaan tiennyt, missä tämä asui. Sitten kerrottiin hänen kuolemastaan, sitten Beviskin putosi hevosen selästä ja sai surmansa. Maurice kuoli Roomassa kuumeeseen. Pian sen jälkeen tiedettiin kertoa amerikkalaisesta lapsesta, joka oli määrä etsiä New Yorkista ja tuoda kotiin lordi Fauntleroyna.
"Kai vain turmeltavaksi kuten kaikki muutkin", hän sanoi miehelleen, "jollei hänen äitinsä ole tarpeeksi hyvä ja niin voimakastahtoinen, että voi hänet pelastaa."
Mutta kuullessaan, että Cedrik oli erotettu äidistään, hän ei löytänyt sanoja suuttumuksensa ilmaisemiseksi.
"Se on sydämetöntä, Harry!" hän sanoi. "Ajattele nyt, niin pieni lapsi otetaan pois äitinsä luota ja pannaan sellaisen miehen seuraan kuin minun veljeni! Joko vanha kreivi kohtelee poikaa pahasti taikka hemmottelee häntä kunnes hänestä tulee todellinen hirviö. Jos siitä vain olisi jotain hyötyä, niin kirjoittaisin."
"Ei se auta, Constantia", sanoi sir Harry.
"Sen tiedän", hän vastasi. "Tunnen Dorincourtin kreivin liian hyvin; mutta se on kauhistuttavaa."
Eivät ainoastaan köyhä kansa ja alustalaiset kuulleet pikku lordi Fauntleroysta; muutkin saivat kuulla hänestä. Hänestä kerrottiin niin paljon kaikenlaisia juttuja — hänen kauneudestaan, hyvästä luonteenlaadustaan, hänen saavuttamastaan suosiosta ja yhä kasvavasta vaikutusvallastaan isoisäänsä kreiviin — että huhu hänestä levisi aatelistonkin joukkoon, ja hänestä puhuttiin useissa Englannin kreivikunnissa. Päivällispöydissä keskusteltiin hänestä, naiset surkuttelivat hänen nuorta äitiään ja aprikoivat, tokko poika oli niin kaunis kun sanottiin, ja herrat, jotka tunsivat kreivin ja hänen tapansa, nauroivat sydämestään jutuille, joissa kerrottiin pojan vakaasti luottavan kreivin ystävyyteen. Asshaine Hallissa asuva sir Thomas, joka eräänä päivänä kävi Erleborossa, kohtasi kreivin pojanpoikansa kanssa ratsastamassa ja pysähtyi puristaakseen kreivin kättä ja onnitellakseen muuttuneen ulkomuodon ja parantuneen kihdin johdosta. "Ja tiedätkös", hän sanoi perästäpäin kohtauksesta, "vanha mies näytti ylpeältä kuin riikinkukko, enkä totta tosiaan sitä ihmettele, sillä kauniimpaa poikaa kuin hänen pojanpoikansa en koskaan ole nähnyt! Suorana kuin keihäs hän istui sotilaan tavoin poninsa selässä!"
Ja niin lady Lorridailekin vähitellen sai kuulla puhuttavan lapsesta; hänelle kerrottiin Higginsin perheestä, rammasta pojasta, Earl's Courtin hökkeleistä ja monesta muusta asiasta — ja hän halusi nähdä pikku pojan. Hänen ajatellessaan, miten se kävisi päinsä, hän suureksi hämmästyksekseen sai veljeltänsä kirjeen, jossa tämä pyysi häntä tulemaan miehensä kanssa Dorincourtiin.
"Sehän on uskomatonta!" hän huudahti. "Olen kuullut sanottavan, että lapsi saa ihmeitä aikaan, ja nyt alan uskoa sen. Sanotaan, että veljeni ihailee poikaa eikä henno päästää häntä näkyvistänsä. Ja hän on niin ylpeä hänestä! Todellakin luulen, että hän tahtoo näyttää poikaa meille." Ja lady noudatti heti kutsua.