"Mistä olette tuon saanut?" hän kysyi.
"Eräältä ystävältäni", Dick sanoi, "pieneltä pojalta. Hän antoi minulle kaikki nämä kamppeet. Hän oli paras pieni poika mitä mä koskaan olen nähnyt. Nyt hän on Englannissa. Hän lähti sinne ja rupesi lordiksi."
"Lordi — lordi —", kysyi mr Hobbs hitaasti tuumien, "lordi
Fauntleroy — josta tulee Dorincourtin kreivi!"
Dick oli pudottaa harjansa.
"Tuli ja leimaus!" hän huudahti. "Tunnetteko hänet?"
"Olen tuntenut hänet", mr Hobbs vastasi pyyhkäisten otsaansa, "aina hänen syntymästään saakka. Me olimme oikein vanhoja tuttuja — niin me tosiaankin olimme."
Hän oli oikein liikuttunut puhuessaan siitä. Hän veti komean kultakellon taskustansa, avasi sen ja näytti kuoren sisäpuolta Dickille.
"Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi", hän luki. "Tämä oli hänen jäähyväislahjansa minulle. 'Minä en tahdo, että unohdatte minut' — ne olivat hänen sanansa — ja minä olisin muistanut häntä", hän jatkoi pudistaen päätään, "vaikka hän ei olisi antanut minulle mitään ja vaikka en enää saisi nähdä hiuskarvaakaan hänestä. Hän oli sellainen kumppani, jota jokainen mies muistaisi."
"Hän oli sievin pieni poika minkä koskaan olen nähnyt", Dick sanoi. "Ja niin rohkea — en ole ikinä nähnyt rohkeampaa pientä poikaa. Tosiaankin hyvä poika — ja melkein olimme ystävät — jo alusta alkaen me olimme kuin kavereita, tuo pieni poika ja minä. Kerran minä sieppasin hänen pienen pallonsa vaunujen alta eikä hän unohtanut sitä koskaan. Ja silloin tällöin hän tuli tänne äitinsä tai hoitajansa kanssa ja huusi mulle: 'Hei Dick!' niin ystävällisesti kuin olisi ollut kuuden jalan pituinen sensijaan, että hän tuskin ulottui heinäsirkan polveen asti ja oli puettu kolttuun. Hän oli pieni iloinen veitikka, ja kun olin huonolla päällä, oli oikein hauska puhella hänen kanssaan."
"Niinpä niin", mr Hobbs sanoi. "Oikein käy sääliksi, että hänestä piti tulla kreivi. Hänestä olisi tullut oivallinen sekatavarakauppias, niin, tosiaankin oivallinen!" Ja hän pudisti päätänsä entistä surullisempana.