Kun hän vihdoin pääsi viimeiselle portaalle, hän ilostui nähdessään valoa oven raosta. Se merkitsi, että Ermengarden oli onnistunut hiipiä tervehtimään häntä. Tämä lohdutti Saaraa. Olihan parempi niin, kuin tulla tyhjään ja autioon huoneeseen. Punaiseen liinaansa kääriytyneen paksun ja kiltin Ermengarden näkeminenkin hiukan lämmittäisi häntä.
Kun hän avasi oven, Ermengarde oli tosiaankin huoneessa. Hän istui vuoteessa ja oli varmuuden vuoksi vetänyt jalat allensa.
— En odottanut sinua tänä iltana, Ermie, sanoi Saara. Ermengarde kääri liinan ympärillensä.
— Neiti Amelia on tervehtimässä jotakin vanhaa tätiä, hän selitti. — Ei kukaan muu käy makuuhuoneissamme sen jälkeen kun olemme menneet nukkumaan. Voisin jäädä tänne vaikka huomenaamuun, jos tahtoisin.
Hän osoitti ikkunan alla olevaa pöytää. Saara ei ollut katsonut siihen lainkaan tultuaan huoneeseen. Pöydälle oli pantu koko joukko kirjoja, ja Ermengarde oli alakuloisen näköinen.
— Isä on lähettänyt minulle lisää kirjoja. Tuossa ne ovat.
Saara nousi ja kiiruhti pöydän luo, otti päällimmäisen kirjan ja selaili sitä innokkaasti. Hän unohti hetkeksi surunsa ja vaivansa.
— Voi kuinka hauskaa! hän huudahti. — Carlylen Ranskan vallankumous. Olen niin toivonut, että saisin lukea sen!
— Mutta minä en, sanoi Ermengarde. — Ja isä suuttuu kovasti, jollen lue sitä. Hän odottaa, että minä tunnen koko kirjan sisällön, kun tulen kotiin loma-ajaksi. Mitä minä nyt teen?
Saara lakkasi selailemasta kirjaa ja katseli häntä posket punaisina innostuksesta.