Saara nauroi ja kietoi käsivartensa polviensa ympäri.
— Hän ei ymmärrä, minkä vuoksi Lottie laskee niin hyvin, mutta Lottie hiipii myös tänne ja minä autan häntä.
Hän katsoi ympärilleen.
— Tämä komero olisi melkein hauska — jollei se olisi niin hirveä, hän sanoi nauraen taas. — Täällä on hyvä kuvitella.
Asia oli niin, ettei Ermengarde tiennyt mitään ullakkoelämän melkein sietämättömistä varjopuolista, eikä hänellä ollut tarpeeksi mielikuvitusta kuvitellakseen sitä paremmaksi. Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän voi tulla Saaran huoneeseen, hän näki sen vain semmoisena, jollaiseksi Saara miellyttävien kertomuksiensa avulla kuvasi sitä. Hänen käyntinsä olivat pikemminkin seikkailun tapaisia, ja vaikka Saara olikin joskus kalpea ja kieltämättä kovasti laihtunut, hän oli kuitenkin siksi uljasluontoinen, ettei ruvennut valittelemaan.
Siten Ermengarde ei tiennyt heidän siinä istuessaan, että Saara oli väsynyt ja nälissään ja että hän tuskin saisi unta nälältään jäätyään yksin. Saarasta tuntui, ettei hänellä ollut koskaan ennen ollut niin nälkä kuin nyt.
— Toivoisin, että olisin yhtä hoikka kuin sinä, Saara! Luulen, että sinä olet laihempi kuin ennen. Sinun silmäsi näyttävät niin suurilta, ja katso tuota terävää pientä luuta, joka pistää esiin kyynärpääsi kohdalta.
Saara veti alas hihansa, joka oli kääriytynyt ylös.
— Minä olen aina ollut laiha lapsi ja minulla on aina ollut suuret, vihreät silmät, hän sanoi.
— Minä pidän sinun ihmeellisistä silmistäsi, sanoi Ermengarde katsellen niitä ihaillen. — Ne näyttävät aina katselevan etäisyyteen. Minä pidän niistä ja siitä, että ne ovat vihreät — vaikka mustiltahan ne tavallisesti näyttävät.