— Ne ovat kissan silmät, sanoi Saara nauraen, — mutta en voi nähdä niillä pimeässä — olen koettanut, mutta en voinut. Toivon, että voisin!
Juuri silloin oli ikkunan luukulla joku, mutta ei kumpikaan heistä huomannut sitä. Jos jompikumpi olisi sattumalta kääntynyt ja katsonut sinnepäin, hän olisi nähnyt tummat kasvot, jotka katselivat huoneeseen ja hävisivät yhtä pian ja melkein yhtä hiljaa. Saara, jolla oli hyvä kuulo, kääntyi äkkiä ja katseli kattoon päin.
— Etkö kuullut mitään?
— E-en, kuiskasi Ermengarde. — Kuulitko sinä?
— Kenties en kuullut, vaikka olin kuulevinani. Kuului aivan siltä kuin joku olisi varovaisesti liikkunut katolla.
— Mitä se voi olla? Voiko se olla — rosvo?
— Ei toki, aloitti Saara iloisesti. — Täällä ei ole mitään…
Hän keskeytti samassa. Molemmat kuulivat äänen, joka sai heidät vaikenemaan. Se ei kuulunut katolta, vaan alhaalta, portaista, ja se oli neiti Minchinin kiukkuinen ääni. Saara hyppäsi ylös vuoteesta ja sammutti kynttilän.
— Hän toruu Beckyä, kuiskasi Saara pimeässä. — Ja Becky itkee.
— Tuleeko hän tänne? kuiskasi Ermengarde kauhuissaan.