Saara seisoi keskellä pimeää huonettaan. Hän puri hammasta ja pui kouristuksentapaisesti nyrkkiään. Töin tuskin hän malttoi seisoa hiljaa, mutta ei uskaltanut liikkua, ennen kuin neiti Minchin oli mennyt alas ja kaikki taas oli hiljaista.
— Tuo kamala, ilkeä ihminen! hän huudahti. — Keittäjätär itse ottaa ja syyttää sitten Beckyä varkaudesta. Becky ei varasta! Sitä hän ei tee! Hänen on joskus niin nälkä, että syö leipäkannikoita roskalaatikosta!
Hän painoi kätensä kovasti kasvojaan vasten ja purskahti kiivaaseen itkuun, ja Ermengarde, jolle tämä oli aivan uutta, säikähti. Saara itki! Voittamaton Saara! Sitä hän ei koskaan olisi voinut ajatella. Mitä jos —! Mitä jos —? Hänen hitaissa aivoissaan heräsi kauhean mahdollisuuden aavistus. Hän kiipesi vuoteesta lattialle, haparoi pimeässä pöydän luo ja sytytti kynttilän. Sitten hän katseli Saaraa, ja hänen äskeinen aavistuksensa kasvoi peloksi.
— Saara, hän aloitti ujolla, melkein pelokkaalla äänellä, o-oletko — sinä et ole koskaan sanonut minulle — mutta oletko sinäkin joskus nälissäsi?
Se oli liikaa juuri tällä hetkellä. Muuri luhistui. Saara otti kädet pois kasvojensa edestä.
— Olen! hän sanoi kiivaasti. — Kyllä olen. Juuri nytkin olen niin nälissäni, että melkein voisin syödä sinut. Ja nälkäni tulee yhä pahemmaksi, kun kuuntelen Becky raukkaa. Hän on vielä nälkäisempi kuin minä.
Ermengarde hengitti raskaasti.
— Voi! Voi! hän huudahti vaikeroiden. — Enkä minä ole tiennyt siitä mitään.
— En ole tahtonut, että tietäisit. Silloin olisin tuntenut itseni kerjäläiseksi. Tiedän, että näytän kerjäläiseltä.
— Ei! Ei! Et sinä näytä — et näytä, puuttui Ermengarde puheeseen. — Sinun vaatteesi ovat vähän oudot — mutta sinä et voisi näyttää kerjäläiseltä. Sinulla ei ole kerjäläisen kasvoja.