— Eräs pieni poika antoi minulle kerran almuna kuusi pennyä, sanoi Saara naurahtaen. — Tässä se on. Ja hän veti esiin ohuen nauhan kaulaltansa. — Hän ei olisi antanut minulle joulurahaansa, jollei hän olisi luullut minun tarvitsevan sitä.
Kuinka olikaan, tällä Saaralle kallisarvoisella rahalla oli hyvä vaikutus heihin molempiin. Se sai heidät vähäsen nauramaan, vaikka molemmilla oli kyynelet silmissä.
— Kuka sen antoi? kysyi Ermengarde katsellen sitä ikään kuin se ei olisi ollut mikään tavallinen kuuden pennyn hopearaha.
— Se oli pieni herttainen poika, jonka juuri piti lähteä ajelemaan. Hän kuuluu isoon perheeseen — pieni paksujalkainen poika, jolle olen antanut nimeksi Guy Clarence. Otaksun, että hänen lastenhuoneensa oli täynnä joululahjoja ja koreja, joissa oli kakkuja ja muuta hyvää, ja hän näki, etten minä ollut saanut mitään.
Ermengarde säpsähti. Yhtäkkiä hän muisti ja keksi jotakin.
— Voi Saara! kuinka tyhmä olenkaan, kun en ole ajatellut sitä!
— Mitä sitten!
— Kuulehan! toimitti Ermengarde innoissaan. — Juuri tänään iltapäivällä sain kaikkein kilteimmältä tädiltäni paketin. Se oli täynnä herkkuja. En ole koskenut siihen, sillä sain paljon vanukasta päivälliseksi ja olin sitä paitsi pahoillani isän lähettämien kirjojen vuoksi. Siinä on kakkuja ja pieniä lihapiirakoita ja hedelmäleivoksia ja vehnäpyöryköitä ja viinimarjamehua ja viikunoita ja suklaata. Minä hiivin heti huoneeseeni ja tuon ne tänne, niin syömme ne nyt.
Saara melkein horjui. Kun on nälästä pyörtymäisillään, on ruoan mainitsemisella joskus kummallinen vaikutus. Hän tarttui Ermengarden käteen.
— Luuletko, että — että voisit?