Eräs kuvitelma, jota hän erikoisesti rakasti, oli se, että ajatukset odottivat "ulkopuolella" päästäkseen sisään. Becky oli monta kertaa ennenkin nähnyt hänen seisovan ja odottavan ja tiesi, että hänen kasvonsa muutaman sekunnin kuluttua näyttäisivät iloisilta ja hymyileviltä.
Niin kävi nytkin.
— Kas niin! hän huudahti, — nyt tiedän. Nyt se on selvinnyt. Minun täytyy tutkia vanhaa arkkua, jota käytin silloin, kun olin prinsessana.
Hän juoksi nurkkaan, jossa arkku oli, ja kumartui tutkimaan sen sisältöä. Sitä ei ollut nostettu hänen mukavuudekseen, vaan siksi, ettei sille muualla ollut tilaa. Eikä sinne ollut jätetty mitään muuta kuin romua.
Yhdessä nurkassa oli niin mitättömän näköinen paketti, että se oli jäänyt huomaamatta, ja kun Saara itse löysi sen, hän oli säilyttänyt sitä kuin pyhäinjäännöstä. Siinä oli tusina pieniä valkoisia nenäliinoja. Hän otti ne ihastuksissaan ja juoksi pöydän luo. Hän alkoi järjestellä niitä punaiselle pöytäliinalle, silitteli ja käänteli ja muodosteli niitä niin, että kapeat pitsit olivat kähäränä reunana ympärillä.
— Nämä ovat lautasia, kultaisia lautasia. Ja nämä ovat koruommeltuja lautasliinoja. Ne ovat espanjalaisen luostarin nunnien ompelemia.
— Onko se mahdollista? kuiskasi Becky, joka tunsi mielensä käyvän yhä juhlallisemmaksi.
— Kuvitellaan niin. Jos oikein koetat kuvitella, että asia on niin, se tuntuu myös siltä.
— Katso tätä!
Hän piti kädessään vanhaa kesähattua, jonka oli löytänyt arkun pohjalta. Sen ympärillä oli kukkaseppele, ja sen hän otti irti.