— Käykää juhlapöytään istumaan, soreat neitoset, hän sanoi onnellisella, unelmoivalla äänellään. — Jalo isäni, kuningas, joka on poissa pitkällä matkalla, on kehoittanut minua pitämään juhlat teille.
Hän kääntyi huoneen nurkkaan päin.
— Kuulkaa, soittajat! hän huusi. — Virittäkää viulunne ja fagottinne. Prinsessoilla — hän selitti kiireesti Ermengardelle ja Beckylle — oli aina soittajia, jotka soittivat heidän juhlissaan. Tuolla nurkassa on olevinaan soittoparveke. Nyt me aloitamme.
Tuskin he olivat ennättäneet ottaa kakkupalasen käteensä — ei kukaan heistä ollut ennättänyt enempää — kun kaikki kolme hypähtivät paikaltaan kääntäen kalpeat kasvonsa oveen päin — kuuntelivat — kuuntelivat.
Joku kiipesi portaissa. Ei voinut mitenkään erehtyä siitä, kuka se oli. Jokainen heistä tunsi neiti Minchinin raskaat askeleet ja tiesi, että nyt oli loppu tulossa.
— Se on — neiti! Becky sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä ja pudotti kakkupalasensa lattialle.
— Niin! sanoi Saara ja hänen silmänsä laajenivat pienissä kalpeissa kasvoissa. Neiti Minchin on saanut tietää, että meillä on jotakin tekeillä.
Neiti Minchin työnsi oven auki. Hän oli kiukusta kalpeana. Hän katsoi pelokkaista kasvoista juhlapöytään ja juhlapöydästä viimeisiin kamiinassa palaviin paperikaistaleisiin.
— Olen epäillyt jotakin tämän tapaista, hän sanoi, — mutta en voinut uneksiakaan tällaisesta röyhkeydestä. Lavinia puhui totta.
Siten he saivat tietää, että Lavinia oli jollakin tavoin päässyt selville heidän salaisuudestansa ja antanut heidät ilmi. Neiti Minchin meni Beckyn luo ja löi häntä korvalle toisen kerran.