Hän otti kirjat pöydältä, viskeli muut tavarat sikinsokin koriin, heitti sen Ermengardelle ja työnsi hänet edellään ulos ovesta.
— Jätän sinut miettimään, hän sanoi. — Mene heti nukkumaan!
Lumous oli haihtunut. Viimeinen kipinä kamiinasta oli sammunut, ainoastaan tuhkaa oli jäljellä; pöytä oli tyhjä, kultaiset lautaset, koruompeleiset lautasliinat ja seppeleet olivat muuttuneet vanhoiksi nenäliinoiksi, punaisiksi ja valkoisiksi paperinpalasiksi ja tekokukiksi, jotka olivat hajallaan lattialla; soittajat olivat hiipineet pois soittoparvekkeelta, viulut ja fagotit olivat vaienneet. Emily istui selkä seinää vasten ja tuijotti jäykästi eteensä. Saara huomasi sen, meni ja otti sen vapisevin käsin syliinsä.
— Juhla-ateria on päättynyt, Emily! hän selitti. — Eikä enää ole mitään prinsessaa. Ei ole jäljellä muuta kuin Bastiljin vangit.
Ja hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä.
Ei tiedä, mitä olisi tapahtunut, jollei hän juuri sillä hetkellä olisi kätkenyt kasvojaan tai jos hän olisi katsonut ikkunaan sopimattomalla hetkellä — kenties tämän luvun loppu olisi silloin ollut aivan toisenlainen. Sillä jos hän olisi katsonut ikkunaan, hän olisi varmaankin hämmästynyt näkemästään.
Hän olisi nähnyt samat kasvot, jotka aikaisemmin iltapäivällä, kun hän jutteli Ermengarden kanssa, katselivat häntä ikkunasta painautuneina sen ruutua vasten.
Mutta Saara ei katsonut ylös. Hän istui hetken pieni musta pää käsivarsien varaan painuneena. Niin hänen oli tapana istua aina, kun hän koetti ääneti kestää jotakin. Sitten hän nousi ja meni hitaasti vuoteeseen.
— En voi kuvitella mitään toisenlaiseksi niin kauan kuin olen hereillä, hän tuumi. — Ei maksaisi vaivaa yrittääkään. Jos menen nukkumaan, niin tulee mahdollisesti uni ja muuttaa kaikki toisenlaiseksi.
Yhtäkkiä hän tunsi olevansa — kenties ravinnon puutteesta — niin väsynyt, että hän uupuneena lysähti vuoteen laidalle.