Tietysti tämä kaikki oli unta, sillä eihän sitä voinut olla olemassa silloin, kun hän oli hereillä.
Kamiinassa oli leimuava valkea, ja takan arinalla oli pieni, poriseva kuparikattila; lattialla oli paksu, lämpöinen, punainen matto; tulen ääressä oli pehmustettu saranatuoli, tuolin vieressä pieni valkoisella liinalla peitetty laskupöytä, jolle oli asetettu pieniä kulhoja, kuppi, kerma-astia ja teekannu; vuoteessa oli uusia lämpimiä huopapeitteitä ja satiinipeitto, huopatohvelit ja muutamia kirjoja. Koko huone oli ikään kuin taikaiskusta muuttunut — ja sinne tulvi valoa, sillä pöydällä oli kirkkaasti loistava lamppu, jossa oli punainen varjostin.
Hän nousi istumaan ja hengitti kiivaasti.
— Uni ei häivy, hän läähätti. — Voi, en ole koskaan ennen nähnyt tällaista unta!
Hän uskalsi tuskin liikahtaa, mutta vihdoin hän sentään työnsi vaatteet sivulle ja pisti hurmaantuneena hymyillen jalkansa lattialle.
— Näen vain unta — nousen vuoteesta, hän kuuli oman äänensä puhuvan, ja kun hän sitten seisoi katsellen kaikkea ympärillään, hän lisäsi: Näen unta, että kaikki tämä on totta. Se tuntuu kaikki todelliselta. Kaikki on kuin lumottua — tai minä itse lienen lumottu. Minähän luulen vain, että todella näen kaiken tämän. Hän alkoi puhua nopeammin. — Jos tätä unta vain voisi jatkua, muu on samantekevää.
Hän seisoi hetkisen huohottaen, sitten hän virkkoi:
— Voi! eihän se ole totta! Ei se voi olla totta. Mutta todelliselta se näyttää!
Leimuava valkea houkutteli häntä, ja hän laskeutui polvilleen sen eteen ja pani kätensä niin lähelle sitä, että kuumuus pakotti hänet peräytymään.
— Tuli, josta näen unta, ei voi polttaa, hän tuumi. Hän hyppäsi ylös, kosketteli pöytää, vateja, mattoa; hän meni vuoteen ääreen ja tunnusteli huopapeitteitä. Hän otti pehmoisen, vanulla sisustetun aamunutun ja painoi sitä rintaansa ja kasvojansa vasten.