— Tule! hän sanoi. — Voi, Becky, tule!
Becky ei uskaltanut puhua. Hän seurasi Saaraa ääneti suu ja silmät selällään.
Ja kun he olivat tulleet kynnyksen yli, Saara sulki varovaisesti oven ja veti hänet lämpöiseen huoneeseen keskelle kaikkia houkuttelevia tavaroita, jotka huimasivat hänen päätään ja lisäsivät hänen nälkäänsä.
— Tämä on totta. Tämä on totta! Saara huusi. — Olen kosketellut kaikkea. Kaikki on yhtä todellista kuin mekin. Noitaukko on käynyt täällä ja tehnyt tämän, Becky, sillä aikaa kun me nukuimme — noitaukko, joka ei tahdo, että pahin tapahtuisi.
VIERAILU
Kuvittele mielessäsi, jos voit, kuinka loppuosa yötä kului. Tytöt hiipivät valkean ääreen, joka leimusi ja näytti niin hauskalta pienessä uunissa. He nostelivat kulhojen kansia ja löysivät maukkaita, lämpimiä ruokalajeja, voileipiä, paahdettua leipää ja teeleipiä niin paljon, että siitä riitti heille molemmille.
Becky sai käyttää pesupöydän tuoppia teekuppina, ja tee oli niin hyvää, ettei heidän suinkaan tarvinnut ajatella, että se oli olevinaan jotain muuta. Heidän oli lämmin olla ja he olivat sekä kylläisiä että onnellisia, ja oli aivan Saaran tapaista, että hän, huomatessaan ihmeellisen onnensa todelliseksi, koko sielustaan nautti siitä, mitä oli saanut. Hän oli niin tottunut elämään mielikuvituksessaan, että hän oli aivan valmis hämmästymättä kokemaan minkälaisia kummallisia asioita tahansa.
— En tiedä ketään koko maailmassa, joka olisi voinut tehdä tämän, hän sanoi, — mutta joku on tehnyt sen. Ja tässä me istumme valkean ääressä — ja — ja tämä on totta. Ja kuka hän lieneekin — ja missä lieneekin — minulla on ystävä, Becky — joku on minun ystäväni.
Ei voi kieltää, että he istuessaan leimuavan valkean ääressä ja syödessään ravitsevaa, hyvää ruokaa tunsivat väliin pelkoa ja katselivat toisiansa ikään kuin epäillen.
— Ettekö te, Becky änkytti kerran kuiskaten, — ettekö te luule, että tämä voi häipyä pois? Eikö olisi paras kiiruhtaa?