Mutta mitä hän välitti kaikesta tästä, kun hän eli salaperäistä, ihmeellistä satuelämäänsä! Se oli runollisempaa ja viehättävämpää kuin kaikki kuvitelmat, joita hän oli keksinyt lohduttaakseen janoavaa nuorta sieluaan ja pelastuakseen epätoivosta. Joskus, kun häntä toruttiin, hän voi töintuskin olla hymyilemättä.
— Jospa tietäisitte! hän tuumi itsekseen. — Jospa te tietäisitte!
Mielihyvä ja onni, jota hän tunsi, antoivat hänelle voimia ja täyttivät hänen ajatuksensa. Kun hän tuli kotiin kaupungilta märkänä, väsyneenä ja nälissään, hän tiesi päästessään ullakkokoppiinsa pian lämpenevänsä ja saavansa nälkänsä tyydytetyksi. Vaikeimpinakin päivinä hän saattoi tuntea iloa, kun mietti, mitä hän saisi nähdä avatessaan ovensa, ja ihmetteli, mikä uusi miellyttävä yllätys häntä odottaisi.
Ennen pitkää hän alkoi näyttää lihavammalta. Hänen kasvonsa saivat väriä, eivätkä hänen silmänsä enää olleet liian suuret hänen kasvoihinsa.
— Saara Crewe on merkillisen reippaan näköinen, sanoi neiti Minchin moittien sisarelleen.
— Niin, vastasi typerä neiti Amelia parka. — Hän on todellakin lihonnut. Hän oli aikaisemmin aivan kuin nälkiintynyt variksenpoika.
— Nälkiintynyt! huusi neiti Minchin suutuksissaan. — Ei hänen ole suinkaan tarvinnut nähdä nälkää. Aina hänellä on ollut kylliksi ruokaa.
— Niin — tietysti, — Amelia neiti myönsi nöyrästi peläten, että hän — niin kuin tavallisesti — oli sanonut jotain hullua.
Tietenkin myös Becky alkoi lihoa eikä näyttänyt niin säikähtyneeltä. Hän ei voinut välttää sitä. Hänelläkin oli osansa salaisessa sadussa. Hänellä oli kaksi patjaa, kaksi pielusta ja riittävästi peitteitä, ja hän sai joka ilta ruokaa ja lämmitteli valkean ääressä.
Joskus Saara luki ääneen jotakin kirjaansa, joskus hän luki omia läksyjään, joskus hän istui katsellen tuleen ja arvaillen, kuka hänen ystävänsä voi olla ja toivoen voivansa sanoa hänelle, mitä hänen sydämensä tunsi.