— Avaa ne, johtajatar komensi.
Saara teki työtä käskettyä. Kun kääröt oli avattu, neiti Minchinin kasvojen ilme muuttui merkillisesti. Hän näki muhkeita vaatteita — erilaisia vaatteita: kenkiä, sukkia ja lämpimän kauniin viitan. Oli siellä myös hauska hattu ja sateensuoja. Kaikki oli hyvää ja hyödyllistä, ja viitan taskuun oli nuppineuloilla kiinnitetty paperi, johon oli kirjoitettu:
"Käytettäväksi joka päivä — uusia tulee tilalle tarvittaessa."
Neiti Minchinistä tämä nähtävästi tuntui epämiellyttävältä. Olisiko mahdollista, että hän sittenkin olisi erehtynyt ja että laiminlyödyllä lapsella olisi rikas, mutta omituinen ystävä — kenties joku ennen tuntematon sukulainen, joka yhtäkkiä oli päässyt selville hänen olinpaikastaan ja tahtoi pitää huolta hänestä moisella salaperäisellä ja kummallisella tavalla? Sukulaiset ovat joskus sangen omituisia — varsinkin rikkaat, vanhat poikamiehet, jotka eivät tahdo lapsia läheisyyteensä. Sellainen mies piti mahdollisesti parempana kauempaa valvoa nuoren sukulaisensa menestystä. Mutta sellainen henkilö olisi varmaan kylliksi oikullinen ja tuittupäinen loukkaantuakseen helposti. Ei olisi miellyttävää tulla tekemisiin sellaisen henkilön kanssa, varsinkin jos hän saisi selvän koko totuudesta, ohuista, kuluneista vaatteista, niukasta ruoasta ja kovasta työstä. Hän oli todellakin pahalla, levottomalla mielellä ja vilkaisi salaa Saaraan.
— Niin, aloitti hän, eikä hän ollut käyttänyt sellaista äänensävyä Saaraa kohtaan sen jälkeen kun kapteeni Crewe oli kuollut. — Joku näkyy olevan hyvin ystävällinen sinulle. Koska vaatteet on lähetetty tänne ja sinä saat uusia, kun nämä ovat kuluneet, voit kernaasti pukeutua näihin, niin että olet siistimmän näköinen. Ja kun olet pukeutunut, voit tulla kouluhuoneeseen lukemaan läksyjäsi. Sinun ei tarvitse tänään mennä asioille.
Puoli tuntia myöhemmin kouluhuoneen ovi avautui ja Saara astui huoneeseen hämmästyttäen kaikkia oppilaita.
— Herranen aika! huudahti Jessie töytäisten Laviniaa kyynärpäällään. — Katso prinsessa Saaraa!
Kaikki katsoivat, ja kun Lavinia katsoi samaan suuntaan, hän punastui.
Siinä oli tosiaankin prinsessa Saara. Ainakaan ei Saara ollut kertaakaan ollut tämän näköinen sen jälkeen, kun hän oli ollut prinsessa. Hän ei ollut heidän mielestään sama Saara kuin se, joka oli tullut takaportaita muutama tunti sitten. Hänellä oli sellainen puku, jonka vuoksi Lavinia ennen oli kadehtinut häntä. Sen väri oli lämmin ja kaunis, ja se oli hyvin ommeltu. Hänen hoikat jalkansa olivat samanlaiset kuin silloin, kun Jessie oli ihaillut niitä, ja kiharat hiukset, jotka hajallaan riippuessaan tekivät Saaran melkein Shetlannin ponihevosen näköiseksi, oli sidottu nauhalla.
— Kenties joku on lahjoittanut hänelle omaisuuden? kuiskasi Jessie. — Olen aina uskonut, että hänelle tapahtuisi jotakin. Hän on niin merkillinen.