— Kenties on löydetty uusia timanttikaivoksia, sanoi Lavinia pilkallisesti. — Älä ilahduta häntä katselemalla, senkin tyhmyri!
— Saara, kuului neiti Minchinin kova ääni, — tule tänne istumaan.
Ja sillä aikaa kun kaikki kouluhuoneessa katselivat ja töykkivät kyynärpäillään toisiaan tuskin edes yrittäen salata uteliaisuuttaan, meni Saara entiselle kunniapaikalleen ja kumartui katsomaan kirjojaan.
Kun hän samana iltana oli tullut huoneeseensa ja hän ja Becky olivat syöneet illallisensa, hän istui kauan aikaa tuijottaen totisena tuleen.
— Keksittekö te jotakin, neiti? kysyi Becky hiljaa. Kun Saara istui hiljaa katsellen haaveksien tuleen, se merkitsi tavallisesti, että hän keksi jonkin uuden kertomuksen. Mutta tällä kertaa ei ollut niin, ja hän pudisti päätänsä.
— Ei! Minä tuumin, mitä minun pitäisi tehdä.
Becky katseli häntä yhä ihaillen. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta kaikkea kohtaan, mitä Saara sanoi ja teki.
— En voi olla ajattelematta ystävääni, selitti Saara.
— Jos hän itse tahtoo pysyä tuntemattomana, olisi epäkohteliasta koettaa saada selvä siitä, kuka hän on. Mutta tahtoisin niin mielelläni hänen tietävän, kuinka kiitollinen olen hänelle — ja kuinka onnelliseksi hän on tehnyt minut. Minä toivon — minä toivon —
Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen katseensa sattui johonkin pöydällä olevaan esineeseen. Siinä oli pieni lipas, jossa oli paperia, kyniä, kirjekuoria ja mustetta. Pari päivää aikaisemmin hän oli löytänyt sen tullessaan huoneeseensa.