— Missä sinun isäsi on?
— Hän on kuollut, kertoi Saara. — Hän kadotti kaikki rahansa, eikä minulle jäänyt mitään. Eikä ollut ketään ihmistä, joka olisi voinut pitää minusta huolta tai maksaa neiti Minchinille.
— Meidän ei pidä säikähdyttää häntä, sanoi herra Carmichael syrjään hiljaisella äänellä ja lisäsi kovemmin Saaralle: — Ja sitten sait mennä ullakkokoppiin, ja sinusta tuli pieni palvelustyttö. Eikö niin?
— Ei ollut ketään, joka olisi voinut pitää minusta huolta. Eikä minulla ollut ollenkaan rahaa. Ja olin aivan yksin.
— Kuinka sinun isäsi menetti rahansa? intialainen herra puuttui läähättäen puheeseen.
— Ei se ollut hänen oma syynsä, vastasi Saara, joka joutui yhä enemmän hämilleen. — Hänellä oli ystävä, josta hän paljon piti — hän piti hänestä paljon. Hänen ystävänsä otti hänen rahansa. Hän luotti liiaksi ystäväänsä.
— Kenties ei ystävän aikomus ollut vahingoittaa häntä? huomautti herra Carrisford. Kenties oli syynä erehdys?
Saara ei tiennyt, kuinka julmalta hänen levollinen äänensä kuului, kun hän vastasi. Jos hän olisi voinut aavistaa sellaista, hän olisi varmaan puhunut lempeämmin intialaisen herran vuoksi.
— Se koski kuitenkin isääni sangen kovasti. Se vei häneltä hengen.
— Kuka isäsi oli? kysyi intialainen herra. — Sano se!