Saara teki niin eikä edes nauranut nähdessään, että "le fils" merkitsee "poika" ja "le frère" "veli".
— Kun monsieur Dufarge tulee, ajatteli Saara, — saan kyllä hänet ymmärtämään.
Kohta monsieur Dufarge saapuikin. Hän oli hyvin hauska ja älykäs ranskalainen, ja Saara, joka näytti hartaasti syventyneen pieneen kirjaseensa, kiinnosti heti häntä.
— Olenko saanut uuden oppilaan, madame? hän kysyi neiti Minchiniltä. — Toivon, että minulla tulee olemaan iloa hänestä.
— Hänen isänsä tahtoo välttämättä, että hän oppii ranskaa. Mutta pelkään, että hän on lapsellisen ennakkoluuloinen kieleen nähden. Hänellä ei näytä olevan halua oppia sitä, selitti neiti Minchin.
— Sepä ikävää, mademoiselle, sanoi monsieur Dufarge ystävällisesti Saaralle. — Kun rupeamme yhdessä sitä opettelemaan, voin kenties osoittaa, että se on ihana kieli.
Saara nousi seisomaan. Hän oli vähällä joutua epätoivoon. Hän katsoi monsieur Dufargeen viaton, rukoileva ilme vihreänharmaissa silmissään. Hän tiesi, että kaikki selviäisi heti kun hän puhuisi. Ja hän alkoi puhua kauniilla, sujuvalla ranskan kielellä. Madame ei ollut ymmärtänyt häntä. Hän ei ollut koskaan oppinut ranskaa lukemalla kirjoista, mutta hänen isänsä ja muutkin ihmiset olivat puhuneet hänen kanssaan ranskaa, ja hän oli kirjoittanut ja lukenut ranskaa samoin kuin englantiakin. Hänen isänsä piti ranskan kielestä, siksi hänkin piti siitä. Hänen äitinsä, joka kuoli hänen syntyessään, oli Ranskasta kotoisin. Hän tahtoi mielellään oppia, mitä hyvänsä monsieur halusi hänelle opettaa; hän olisi vain tahtonut sanoa madamelle, että hän tunsi ne sanat, jotka olivat tässä kirjassa.
Ja hän ojensi kirjan opettajalle.
Kun Saara alkoi puhua, neiti Minchin oli kiivaasti säpsähtänyt ja tuijotti häneen suutuksissaan silmälasiensa yli, kunnes hän lopetti. Monsieur Dufarge hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Kun hän kuuli tuon kauniin lapsenäänen puhuvan niin luontevasti ja miellyttävästi hänen omaa äidinkieltään, hän melkein saattoi kuvitella olevansa kotimaassaan, joka Lontoon pimeinä, usvaisina päivinä tuntui olevan äärettömän kaukana. Kun Saara vaikeni, monsieur otti ystävällisesti kirjasen häneltä ja kääntyi neiti Minchinin puoleen.
— Voi, madame, hänelle minä en voi paljonkaan opettaa! Hänen ei ole tarvinnut lukea ranskaa oppiakseen, hän on ranskalainen. Hän ääntää erinomaisesti.