Kun ehdotettiin, että pieni tyttönen menisi toiseen huoneeseen, hän kuiskasi väsyneenä herra Carmichaelille:
— Minä vakuutan, että minusta tuntuu, kuin en voisi olla katselematta häntä.
— Minä pidän hänestä huolen, sanoi Janet, — ja äiti tulee heti. Janet talutti hänet pois.
— Olemme hyvin iloisia, kun olemme löytäneet sinut, hän selitti. — Et tiedä, kuinka iloisia me olemme.
Donald seisoi kädet taskussa ja katseli Saaraa miettien, tavallaan soimaten itseänsä:
— Jos minä vain olisin kysynyt, mikä sinun nimesi on, silloin kun annoin sinulle kuusi pennyä, sinä olisit sanonut, että nimesi on Saara Crewe, ja silloin olisimme heti löytäneet sinut.
Ja sitten tuli rouva Carmichael. Hän näytti hyvin liikuttuneelta, sulki Saaran syliinsä ja suuteli häntä.
— Sinä olet hämilläsi, lapsi raukka! Eikä se ole yhtään ihmeellistä.
Saaran täytyi vain ajatella erästä asiaa.
— Oliko hän, sanoi Saara katsoen kirjastohuoneeseen vievää ovea, joka oli kiinni, — oliko hän se paha ystävä? Voi, sanokaa minulle se!