Rouva Carmichael itki suudellessaan uudelleen Saaraa. Hänen mielestään Saaraa oli suudeltava hyvin usein, koska ei kukaan ollut suudellut häntä pitkään aikaan.
— Ei hän ollut paha, rakas lapseni, hän selitti. — Hän ei todellakaan hävittänyt isäsi rahoja. Hän vain luuli hukanneensa ne, ja kun hän oli kovasti kiintynyt isääsi, niin hän tuli surusta niin sairaaksi, että hän jonkin aikaa oli hiukan sekaisin. Hän oli kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja jo kauan ennen kuin hän alkoi parantua, oli sinun isäsi kuollut.
— Eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi minut, mutisi Saara. — Ja minä olin niin lähellä.
Hän ei voinut unohtaa, että hän oli ollut niin lähellä.
— Hän luuli, että olit koulussa Ranskassa, selitti rouva Carmichael, — ja aina hän joutui väärille jäljille. Hän on etsinyt sinua kaikkialta. Kun hän näki sinun kulkevan tästä ohi surullisena ja laiminlyötynä, ei hän voinut uneksiakaan, että sinä olit hänen rakkaan ystävänsä lapsiraukka. Mutta koska sinäkin olit pieni tyttö, hänen oli sinua sääli, ja hän tahtoi tehdä sinut onnellisemmaksi. Niinpä hän käski Ram Dassin kiivetä ikkunan kautta huoneeseesi ja tehdä huoneesi hauskemmaksi.
Saara päästi ilonhuudon. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan.
— Ram Dassko sen teki? hän huudahti. — Käskikö hän Ram Dassin tehdä sen? Hänkö aiheutti unen, joka muuttui todellisuudeksi?
— Niin, lapseni — niin! Hän on ystävällinen ja hyvä, ja hänen oli sääli sinua kadonneen Saara Crewen vuoksi.
Kirjastohuoneen ovi avautui, ja herra Carmichael tuli kutsumaan Saaraa.
— Herra Carrisford voi jo paremmin. Hän tahtoo, että tulet hänen luoksensa.