Saara ei viivytellyt. Kun hän tuli huoneeseen, intialainen herra katseli häntä ja huomasi, että hänen kasvonsa olivat pelkkää aurinkoa.
Saara meni hänen luoksensa ja asettui hänen tuolinsa viereen seisomaan kädet ristissä rinnallansa.
— Tekö lähetitte tavarat minulle? hän kysyi iloisesti. — Ne kauniit, kauniit tavarat? Tekö ne lähetitte?
— Niin, rakas lapsi, minä ne lähetin.
Pitkällinen tauti ja huolet olivat heikontaneet hänet, mutta kun hän katseli Saaraa, hänen katseessansa oli jotakin, mikä muistutti Saaran isän silmiä — siinä oli rakkautta ja halua sulkea hänet syliinsä. Saara vaipui polvilleen hänen viereensä, niin kuin hän ennen oli polvistunut isänsä viereen, kun he olivat parhaimmat ystävykset maailmassa.
— Tekö siis olette minun ystäväni? Tekö olette minun ystäväni! Ja hän painoi kasvonsa hänen laihaa kättänsä vasten ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.
— Carrisford paranee entiselleen kolmen viikon kuluessa, sanoi herra Carmichael salaa vaimolleen. — Sen voi nyt jo nähdä hänen kasvoistansa.
Hän oli todellakin muuttunut. Tässä oli 'pikku emäntä', ja hänellä oli jo paljon uutta ajattelemista ja tuumimista. Ensiksikin neiti Minchin. Hänen kanssaan oli puhuttava ja hänelle oli annettava tieto hänen oppilaansa muuttuneista varallisuussuhteista.
Saara ei enää ollenkaan saanut mennä takaisin täysihoitolaan. Siinä kohden intialainen herra oli hyvin luja. Hänen täytyi pysyä siellä missä oli, ja herra Carmichael saisi mennä tapaamaan neiti Minchiniä itseään.
— Olen iloinen, kun minun ei tarvitse mennä sinne takaisin, tunnusti Saara. — Hän suuttuu varmasti kauheasti. Hän ei pidä minusta, mutta siihen olen kenties itse syypää, sillä minäkään en pidä hänestä.