Mutta merkillistä kyllä neiti Minchin säästi herra Carmichaelilta sen vaivan, sillä hän ilmestyi itse etsimään oppilastaan. Hän oli tarvinnut Saaraa jollekin asialle, ja kun hän oli kysynyt tyttöä, hän oli saanut kuulla hämmästyttäviä asioita. Eräs sisäköistä oli nähnyt Saaran hiipivän ulos kätkien jotakin vaippansa alle ja oli myös nähnyt hänen menevän viereiseen taloon.
— Mitähän se merkitsee? sanoi neiti Minchin Amelia neidille.
— Siitä ei minulla todellakaan ole aavistustakaan, vastasi Amelia neiti. — Ehkä Saara on ystävystynyt intialaisen herran kanssa, koska hän itse on ollut Intiassa?
— Olisi juuri Saaran tapaista tunkeutua hänen luokseen ja koettaa jollakin hävyttömällä tavalla herättää hänessä sääliä, tiuskaisi neiti Minchin. — Hänen on täytynyt olla siellä pari tuntia. Sellaista julkeutta en salli. Menen itse kysymään, miten asia on, ja pyytämään anteeksi hänen röyhkeyttään.
Saara istui jakkaralla herra Carrisfordin vieressä kuunnellen kaikkea, mitä tämä piti tarpeellisena koettaa selittää hänelle, kun Ram Dass ilmoitti vieraan tulon.
Saara nousi vastahakoisesti seisomaan ja kalpeni vähän, mutta herra Carrisford näki, että hän pysyi rauhallisena eikä osoittanut lapsellisen säikähtymisen tavallisia merkkejä.
Neiti Minchin tuli huoneeseen arvokkaana ja totisena. Hän oli moitteettomasti pukeutunut ja kohtelias mutta jäykkä.
— Olen pahoillani, kun minun täytyy häiritä teitä, herra Carrisford, hän aloitti. — Mutta minun täytyy antaa teille selitys. Olen neiti Minchin, tässä vieressä olevan tyttöjen koulun omistaja.
Intialainen herra tarkasti häntä hetkisen ääneti. Hän oli sangen kiivasluontoinen mies, mutta hän ei tahtonut, että hänen kiivas luontonsa pääsisi valloilleen.
— Vai niin, te olette neiti Minchin?