— Ei, herra Carrisford sanoi lujasti. — Hän ei mene "kotiin" — jos annatte talollenne sen nimen. Hänen kotinsa on tästä lähtien minun luonani.
— Teidän luonanne! Teidän luonanne, sir! Mitä se merkitsee?
— Ole hyvä ja selitä asia, Carmichael, sanoi intialainen herra, — ja tee se niin nopeasti kuin mahdollista.
Niin hän sai Saaran takaisin istumaan ja otti hänen kätensä omiensa väliin — siten oli Saaran isänkin ollut tapana tehdä.
Sen jälkeen Carmichael selitti asian tyynesti ja selvästi kuten ainakin mies, joka on perehtynyt tehtäväänsä ja tietää sen laillisen merkityksen, ja neiti Minchin ymmärsi, mutta se ei suinkaan ilahduttanut häntä.
— Herra Carrisford, aloitti herra Carmichael, — oli kapteeni Crewe-vainajan hyvä ystävä. Hän oli tämän yhtiötoverina suurissa liikeyrityksissä. Kapteeni Crewen omaisuus, jonka hän luuli kadottaneensa, on saatu takaisin, ja se on nyt herra Carrisfordin hallussa.
— Omaisuus! huudahti neiti Minchin ja lausuessaan tämän sanan hän kalpeni. — Saaran omaisuus?
— Niin, sen omaisuuden Saara saa, sanoi herra Carmichael hiukan ylpeästi. — Oikeastaan omaisuus on jo nyt Saaran. Erinäisistä syistä se on suunnattomasti suurentunut. Timanttikaivoksista on saatu hyvät tulot.
— Timanttikaivoksista, läähätti neiti Minchin. Hänen mielestänsä ei koko hänen elämässään ollut tapahtunut mitään niin kauheaa kuin tämä — jos se todellakin oli totta.
— Timanttikaivoksista, toisti herra Carmichael, eikä hän voinut olla — lakimiehen tavoista poiketen — ivallisesti hymyillen lisäämättä: — Tuskin lienee montakaan prinsessaa, neiti Minchin, jotka olisivat niin rikkaita kuin teidän armeliaisuutta nauttinut oppilaanne Saara Crewe. Herra Carrisford on etsinyt häntä lähes kaksi vuotta; nyt hän on vihdoinkin löytänyt hänet ja aikoo pitääkin hänet.