— Neiti St. John! hän huudahti ankaralla äänellä. — Mitä tarkoitatte tuollaisella käytöksellä? Alas kyynärpäät! Nauha pois suusta, ja istukaa kunnollisesti.
Ermengarde St. John säpsähti uudelleen, ja kun Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät, hän punastui yhä enemmän, punastui niin, että kyynelet näyttivät kihoavan hänen typeriin silmäraukkoihinsa. Kun Saara näki hänet, hänen oli tyttöä niin sääli, että hän melkein rupesi tästä pitämään, vieläpä toivomaan, että heistä tulisi ystävykset. Hänen tapanansa oli antautua millaiseen taisteluun tahansa, kun hän huomasi toista pideltävän pahoin tai toisen onnettomana.
"Jos Saara olisi poika", hänen isänsä oli sanonut, "ja olisi elänyt muutamia vuosisatoja sitten, hän olisi lähtenyt kuljeksimaan miekka kädessä pelastaakseen ja puolustaakseen kaikkia ahdistettuja. Aina kun hän näkee ihmisiä kiusattavan, hän haluaa taistella."
Hän rupesi pitämään pienestä lihavasta, hitaasta tytöstä ja katsahti silloin tällöin aamupäivän kuluessa häneen. Hän huomasi, että läksyt olivat tytölle vaikeita ja ettei häntä suinkaan hemmoteltu minään "mallioppilaana". Ranskantunnilla häntä oli miltei sääli. Hänen ääntämisensä saattoi monsieur Dufargenkin vastoin tahtoaan hymyilemään, ja Lavinia ja Jessie sekä muut lahjakkaammat tytöt nauroivat hänelle ja halveksivat häntä. Mutta Saara ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaan, kun toinen äänsi "le bon pain" "le bong pang". Hän oli hienotunteinen, mutta kiivas, ja hän tunsi melkein raivostuvansa, kun kuuli naurunhihityksen ja näki lapsiparan ilmeen.
— Se ei todellakaan ole naurettavaa, hän tuumi itsekseen ja kumartui katsomaan kirjaansa. — Heidän ei pitäisi hihittää.
Kun tunti oli lopussa ja oppilaat kokoontuivat ryhmittäin juttelemaan, Saara löysi tytön melkein lohdutonna ikkunan komeroon kyyristyneenä. Hän meni raukan luo ja alkoi jutella.
Ei hän sanonut muuta kuin sellaista, mitä tyttöjen on tapana sanoa toisilleen tehdessään tuttavuutta, mutta Saarassa oli jotain hyvää ja ystävällistä, ja sen ihmiset aina huomasivat.
— Mikä sinun nimesi on? hän kysyi. Ymmärtääkseen Ermengarde St. Johnin hämmästyksen täytyy muistaa, että uusi oppilas on aina alussa jotakin epämääräistä; ja tästä uudesta oppilaasta oli koko koulu puhunut edellisenä iltana, kunnes kaikki nukkuivat täydellisesti uupuneina innostuksesta ja vastakkaisista kertomuksista. Uusi oppilas, jolla oli ponihevonen ja vaunut ja kamarineiti ja joka osasi kertoa Intiasta, ei ollut suinkaan tavallinen tuttavuus.
— Nimeni on Ermengarde St. John, vastasi tyttö.
— Ja minä olen Saara Crewe. Sinulla on hyvin kaunis nimi. Se on aivan kuin satu.