— Pidätkö sinä siitä? Ermengarde kuiskasi. Minä — minä pidän sinun nimestäsi.
Ermengarden suurin huoli elämässä oli, että hänellä oli lahjakas isä. Joskus hän piti sitä hirveänä onnettomuutena. Isä, joka tietää kaikki, joka puhuu seitsemää, kahdeksaa kieltä ja jolla on tuhansittain kirjoja, jotka hän nähtävästi on oppinut ulkoa, odottaa tavallisesti, että hänen lapsensa tietää ainakin mitä koulukirjoissa on; eikä ole mahdotonta, että hän vaatii tämän tuntemaan muutamia historiallisia tapahtumia ja osaamaan ranskan kirjoitusharjoituksen.
Ermengarde oli herra St. Johnille kova koettelemus. Hän ei voinut ymmärtää, että hänen lapsensa saattoi olla niin ilmeisen typerä, ettei hänen etevyyttään voinut koskaan eikä missään huomata. "Voi taivas", hän sanoi usein katsoessaan lapseensa, "luulenpa, että hän on yhtä typerä kuin Elisabeth täti".
Jos täti Elisabeth oli ollut hidasoppinen ja helposti kokonaan unohtanut kaiken, mitä oli saanut päähänsä, silloin Ermengarde oli samanlainen. Hän oli koulun todellinen visapää, sitä ei voinut kieltää.
— Hänet on pakotettava oppimaan, sanoi hänen isänsä neiti Minchinille.
Seurauksena tästä oli, että Ermengarde sai suuren osan elämästään hävetä tai vuodattaa kyyneliä. Jos hän oppi jotakin, hän unohti sen samalla, tai jos hän muisti mitä oli oppinut, ei hän ymmärtänyt sitä. Sen vuoksi oli luonnollista, että hän tutustuttuaan Saaraan ihmetellen tuijotti häneen.
— Sinähän osaat puhua ranskaa! hän sanoi kunnioittavasti.
Saara istuutui penkille ikkunakomeroon, joka oli iso ja syvä, veti jalat allensa ja kietoi kädet polvien ympäri.
— Osaan puhua sitä siksi, että olen aina kuullut sitä puhuttavan, hän vastasi. — Sinäkin osaisit puhua sitä, jos olisit aina sitä kuullut.
— Ei! Ei! En minä osaisi! väitti Ermengarde. — Minä en koskaan osaisi puhua ranskaa.