He hyppäsivät alas penkiltä ja kiipesivät portaita toiseen kerrokseen.
— Onko totta, kuiskasi Ermengarde heidän kulkiessaan eteisen läpi, — onko totta, että sinulla on aivan oma leikkihuone?
— On kyllä, vastasi Saara. — Isä pyysi neiti Minchiniä antamaan minulle sen siksi että — niin, siksi, että leikkiessäni keksin aina kaikenlaisia tarinoita, joita kerron itsekseni, enkä tahdo, että kukaan kuulee minua. Jos tietäisin, että joku kuuntelee, kaikki olisi pilalla.
He olivat nyt tulleet käytävään, josta mentiin Saaran huoneeseen, ja Ermengarde seisahtui äkkiä henkeään pidätellen ja tuijottaen.
— Keksitkö sinä tarinoita? hän kysyi huohottaen. — Osaatko sinä tehdä niitä yhtä hyvin kuin puhua ranskaa? Osaatko?
Saara katsoi häneen hämmästyneenä.
— Kyllä! Niitähän voi kuka tahansa tehdä. Etkö ole koskaan koettanut?
Hän tarttui varoittaen Ermengarden käteen.
— Mennään hyvin varovasti ovelle, hän kuiskasi, — ja sitten minä avaan sen hyvin äkkiä, niin voimme kenties yllättää sen.
Saara naurahti, mutta hänen silmissään oli salaisen toivon vilahdus, joka viehätti Ermengardea, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä se merkitsi ja kenet Saara tahtoi yllättää ja minkä vuoksi. Tarkoittipa hän mitä hyvänsä, se oli Ermengardesta varmasti jotakin ylen ihastuttavaa. Sen vuoksi hän seurasi Saaraa innosta vavisten varpaillaan läpi käytävän.