He eivät aiheuttaneet pienintäkään melua ennen kuin saapuivat ovelle. Silloin Saara tarttui äkisti kahvaan ja avasi oven selko selälleen. Siinä oli huone sievänä ja hienona, uunissa paloi kodikas valkea ja sen edessä tuolilla istui merkillinen nukke, joka näytti lukevan kirjaa.
— Voi, se ennätti takaisin paikalleen, ennen kuin saimme nähdä sen! huudahti Saara. — Niin ne aina tekevät. Ne ovat nopeita kuin salama.
Ermengarde katsoi hänestä nukkeen ja takaisin.
— Voiko se — kävellä? hän kysyi henkeä pidättäen.
— Kyllä! Saara vastasi. — Ainakin luulen, että se osaa. Sen vuoksi tuntuu siltä kuin se olisi totta. Etkö sinä koskaan kuvittele mitään?
— En, vastasi Ermengarde. — En koskaan. — Minä — kerrohan, minkälaista se on.
Merkillinen uusi toveri sai hänet aivan hämilleen, ja hän vain tuijotti Saaraan sen sijaan, että olisi katsellut Emilyä, vaikka Emily oli ihanin nukke, minkä hän koskaan oli nähnyt.
— Istuudutaan, sanoi Saara, — niin minä kerron sinulle. Se on niin helppoa, että kun sinä kerran aloitat, et voi lopettaa. Sinä vain jatkat ja jatkat ja teet sitä aina. Ja se on kaunista. Emily, sinun täytyy kuunnella. Tämä on Ermengarde St. John. Ermengarde, tämä on Emily. Tahtoisitko pitää sitä?
— Voi saanko minä? ihmetteli Ermengarde. — Saanko tosiaankin? Kuinka kaunis se on!
Ja Emily pantiin hänen syliinsä.