— Nyt hän alkaa itkeä ääneen, arveli Ermengarde säikähtyneenä.
Saara ei kuitenkaan tehnyt niin. Lyhyet mustat kiharat kiemurtelivat hänen korvillaan, ja hän istui aivan hiljaa. Sitten hän puhui nostamatta päätään.
— Lupasin hänelle, että kestäisin, hän aloitti. — Ja minun täytyy. Täytyy kestää vaikeuksia. Ajattele vain, mitä sotilaat saavat kestää. Isä on sotilas. Jos syttyisi sota, niin hänen täytyisi kestää marssimista, janoa, kenties vaikeita haavojakin. Eikä hän koskaan valittaisi, ei sanallakaan.
Ermengarde ei voinut muuta kuin tuijottaa toveriinsa, mutta tunsi alkavansa ihailla häntä. Saara oli niin merkillinen ja niin erilainen kuin kaikki muut tytöt.
Nyt hän kohotti päätään ja pudisteli hymyillen mustia hiuksiaan.
— Jos minä vain juttelen ja juttelen ja kerron sinulle sellaista, jota kuvittelen tapahtuvan, niin minun on helpompi kestää. Unohtaa ei voi, mutta voi paremmin kestää.
Ermengarde ei tiennyt, miksi hänelle nousi ikään kuin tulppa kurkkuun ja silmät tuntuivat täyttyvän kyynelillä.
— Lavinia ja Jessie ovat ystäviä, hän sanoi äkisti. — Toivoisin, että meistäkin tulisi. Tahtoisitko minut parhaaksi ystäväksesi? Sinä olet hyväpäinen, ja minä olen tyhmin tyttö koko koulussa, mutta — voi, minä pidän niin paljon sinusta!
— Siitä olen iloinen, sanoi Saara. — Voi olla kiitollinen, kun on jollekin rakas. Niin, ollaan ystäviä! Ja minä sanon sinulle erään asian — hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä — minä voin auttaa sinua, jos ranskan läksyt ovat sinusta vaikeita.