Saara laski kätensä hänen olalleen.
— Olit väsynyt, hän sanoi, — etkä voinut sille mitään. Et ole oikein hereillä vieläkään.
Yhä enemmän ihmeissään Becky parka tuijotti häneen. Hän ei todellakaan koskaan ennen ollut kuullut niin kaunista ja ystävällistä sointua kenenkään ihmisen äänessä. Tavallisesti hän oli kuullut vain komentelua ja torumista ja tiuskimista. Ja tämä, ruusunpunaisessa tanssipuvussaan, katsoi häneen, ikään kuin hän ei olisikaan syntipukki, ikään kuin hänellä olisi oikeus olla väsyksissä, vieläpä nukahtaakin. Pienen hennon käden kosketus oli ihaninta, mitä hän koskaan olisi voinut ajatella.
— Ettekö ole suutuksissa, ettekö todellakaan? hän huohotti. — Ettekö aio kertoa tästä neidille?
— En toki! huudahti Saara. — Sitä en suinkaan tee.
Huolestunut ilme nokisissa kasvoissa saattoi hänet äkkiä niin pahoilleen, ettei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan taputteli Beckyä poskelle.
— Samanlaisiahan me olemme; minä olen vain pieni tyttö niin kuin sinäkin. Sattumasta johtuu, etten minä ole sinä ja sinä minä.
Tästä ei Becky ymmärtänyt hitustakaan. Hänen aivonsa eivät voineet sulattaa niin merkillisiä ajatuksia. "Sattuma" merkitsi hänelle samaa kuin onnettomuus, kun jonkun yli ajettiin tai joku tuupertui portaita alas ja vietiin sairashuoneeseen.
— Sattuma, neiti? hän kuiskasi kunnioittavasti, — niinkö?
— Niin juuri, vastasi Saara ja katseli häntä hetkisen haaveksien. Mutta heti hän taas puhui toiseen tapaan. Hän ymmärsi, ettei Becky käsittänyt hänen tarkoitustaan.