— Oletko saanut työsi valmiiksi? hän kysyi. — Uskallatko viipyä täällä muutaman minuutin?
Becky joutui taas hämilleen:
— Täälläkö, neiti? Minäkö?
Saara juoksi ovelle, avasi sen, katseli ja kuunteli.
— Ei ole ketään lähellä, hän selitti. — Jos makuuhuoneet ovat yökunnossa, voit kenties viipyä täällä hetkisen. Ajattelin, että sinä kenties pitäisit kakkupalasesta.
Seuraavat kymmenen minuuttia olivat Beckylle kuin hurmaavaa unta. Saara avasi kaapin ja antoi hänelle suuren palasen kakkua. Hän nautti nähdessään, miten ahmien raukka söi sen. Saara jutteli ja kyseli ja naureskeli, kunnes Beckyn pelko alkoi hävitä, ja hän jo pariin kertaan rohkaisi mielensä, niin että uskalsi kysyä jotakin, vaikka hän pitikin sitä julkeana.
— Onko tuo, hän uskalsi änkyttäen kysyä tarkastaen ruusunpunaista pukua, — onko tuo paras leninkinne?
— Se on tanssipukujani, vastasi Saara. — Minä pidän siitä. Pidätkö sinäkin?
Becky seisoi hetken aikaa ihailusta sanattomana. Sitten hän kertoi vapisevalla äänellä:
— Kerran minä näin prinsessan. Seisoin väkijoukossa kadulla Covent Gardenin ulkopuolella ja katselin teatteriin menevää herrasväkeä. Erästä heidän joukossaan kaikki eniten tarkastelivat. Ihmiset sanoivat toisilleen: "Tuossa on prinsessa!" Hän oli täysikasvuinen nuori nainen ja hänen pukunsa oli pelkkää harsoa — leninki ja viitta ja kukat, kaikki olivat ruusunpunaista. Minä muistin hänet heti, kun näin teidän istuvan pöydällä. Olitte niin hänen näköisensä.