— Olen usein ajatellut, sanoi Saara miettivällä äänellään, — että olisin mielelläni prinsessa. Miltähän se tuntuisi? Jospa rupeaisin kuvittelemaan olevani prinsessa!
Becky tuijotti häneen ihaillen, mutta taaskaan hän ei ymmärtänyt ollenkaan. Hän tarkasteli Saaraa tavallaan jumaloiden. Saara havahtui pian haaveilustaan ja kääntyi hänen puoleensa.
— Becky, hän kysyi, — etkö sinä kuunnellut tuota satua?
— Kuuntelin, Becky tunnusti taaskin hieman levottomana. — Tiedän, ettei minun olisi pitänyt tehdä niin, mutta satu oli niin kaunis, etten voinut olla kuuntelematta.
— Minusta oli hauskaa, että kuuntelit. Kun kertoo satuja, ei mikään ole niin mieluisaa kuin kertoa ihmisille, jotka kuuntelevat. En tiedä, miksi niin on. Tahtoisitko kuulla sadun loppuun?
Taas Becky oli sanattomana.
— Minäkö saisin kuulla? hän vihdoin sopersi. — Aivan niin kuin olisin joku oppilaista? Saisinko kuulla prinssistä — ja pienistä valkoisista merenlapsista, jotka uiskentelivat ja naureskelivat ja joilla oli — tähtiä hiuksissa?
Saara nyökkäsi.
— Pelkään, ettei sinulla nyt ole aikaa kuunnella satua, hän virkkoi, — mutta jos sanot, mihin aikaan tulet siivoamaan minun huoneitani, niin koetan olla täällä silloin, ja kerron sinulle vähän joka päivä, kunnes pääsemme sadun loppuun. Se on aika pitkä, ja minä lisään siihen yhä jotakin uutta.
— En välitä siitä, että hiiliastia on raskas, enkä siitäkään, mitä keittäjä minulle tekee, kuiskasi Becky hartaasti, — jos saan ajatella tätä.