— Tietysti saat, vakuutti Saara. — Kerron sinulle kaikesta.
Kun Becky laskeutui portaita, ei hän enää ollut sama Becky, joka oli hilannut niitä ylös raskasta hiilitaakkaa. Hänellä oli palanen kakkua taskussaan, ja hän oli saanut ravintoa ja lämpöä enemmänkin kuin sen, minkä kakku ja tuli hänelle antoivat. Jokin muu oli häntä lämmittänyt ja ravinnut, ja sen oli Saara tehnyt.
Kun Becky oli mennyt, Saara istahti mielipaikalleen pöydänreunalle. Hän nojasi jalkojaan tuoliin, kyynärpäitään polviinsa ja leukaansa käsiinsä.
— Jos olisin prinsessa — oikea prinsessa, hän mutisi, — voisin antaa lahjoja ihmisille. Mutta vaikka vain kuvittelen olevani prinsessa, voin kuitenkin keksiä heille jotakin pientä hauskuutta. Tämäntapaista kuin nyt. Olihan Becky niin onnellinen. Aivan kuin olisi saanut suuren lahjan. Tahdon kuvitella, että annan lahjoja joka kerran, kun voin tehdä ihmisille jotakin, josta he pitävät. Kuvittelen antavani lahjoja.
TIMANTTIKAIVOKSET
Vähän aikaa tämän jälkeen tapahtui jotakin, mikä herätti suurta mielenkiintoa. Ei yksin Saara kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan koko koulu, ja siitä puhuttiin monta viikkoa vielä jälkeenpäin.
Kapteeni Crewe oli kerran kirjeessään kertonut erittäin mielenkiintoisen jutun. Eräs hänen ystävänsä ja entinen koulutoverinsa oli aivan odottamatta käynyt Intiassa tervehtimässä häntä. Tämä omisti suuren maa-alueen, josta oli löydetty timantteja, ja kaivoksissa työskenneltiin parastaikaa. Jos kaikki kävisi, niin kuin oli syytä otaksua, hänestä tulisi niin suurten rikkauksien omistaja, että päätä huimasi niitä ajatellessakin. Koska hän oli hyvin kiintynyt lapsuudenystäväänsä, hän oli tarjonnut tälle tilaisuuden päästä rikkauksista osalliseksi rupeamalla osakkaaksi liikeyritykseen.
Niin Saara ainakin oli ymmärtänyt hänen kirjeensä. Tosin ei mikään muu liikeyritys, kuinka suurenmoinen tahansa, olisi herättänyt hänen mielenkiintoaan eikä muidenkaan koululaisten, mutta timanttikaivokset! — sehän oli aivan kuin "Tuhannesta yhdestä yöstä" otettua, eikä sen vuoksi kukaan voinut pysyä välinpitämättömänä.
Saara kuvitteli ne loihdituiksi ja keksi satuja Ermengardelle ja Lottielle maanalaisista sokkelokäytävistä, joiden seinät, lattia ja katto olivat hohtokivien peitossa ja joissa tummaihoiset miehet hakkasivat irti kiviä raskailla kaivoskoukuilla. Ermengarde oli hyvin ihastunut kertomukseen, ja Lottie tahtoi joka ilta kuulla sen uudelleen. Laviniaa harmitti! Hän sanoi Jessielle, ettei hän uskonut sellaisia timanttikaivoksia olevankaan.
— Minun äidilleni on timanttisormus, joka on maksanut neljäkymmentä puntaa, hän sanoi, — eikä se ole suinkaan suuri. Jos olisi oikein kaivoksia täynnä timantteja, niin ihmiset tulisivat ihan naurettavan rikkaiksi.