— Tule ikkunakomeroon luokseni istumaan, jatkoi Saara, — niin kuiskutan sinulle sadun.
— Kerrotko sinä? Lottie ihasteli lopettaen nyyhkytyksensä. Kerrotko minulle — timanttikaivoksista?
— Timanttikaivoksista! tirskahti Lavinia. — Ilkeä lellitelty penikka, tahtoisin pieksää häntä!
Saara hyökkäsi äkisti ylös. Täytyy muistaa, että hän oli ollut syventyneenä kertomukseen Bastiljista ja että hänen oli täytynyt nopeasti palauttaa mieleensä kasvattinsa ja hoivata häntä. Hän ei ollut enkeli, eikä suinkaan pitänyt Laviniasta.
— Niin, hän sanoi kiivaasti, — mutta minäpä tahtoisin pieksää sinua — mutta en nyt tee sitä kuitenkaan, hän lisäsi hilliten itsensä. — Emmehän ole katulapsia. Olemme kylliksi vanhoja ymmärtääksemme.
Nyt sai Lavinia toivomansa tilaisuuden.
— Niinpä niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne! hän virkkoi ivallisesti. — Mehän olemme luullakseni prinsessoja — ainakin eräs meistä. Koulun maineen pitäisi kohota korkealle nyt, kun neiti Minchinillä on prinsessa oppilaana.
Saara juoksi hänen luoksensa. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut antaa Lavinialle korvapuustin. Kenties hän aikoikin.
Hänen tapansa kuvitella kaikenlaista tuotti hänelle paljon iloa. Näistä kuvitelmistaan hän ei kertonut koskaan sellaisille tytöille, joista hän ei pitänyt. Uutta "keksintöään", että hän oli prinsessa, hän oli pitänyt sydämenasianaan ja pelkäsi kovasti, että joku saisi siitä vihiä. Hän oli pitänyt sitä salaisuutena, ja nyt Lavinia pilkkasi sitä melkein koko koulun kuullen.
Hän tunsi veren kohoavan poskilleen ja suhisevan korvissaan. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa.