— Mene sanomaan hänelle, että hän riisuu päältään tuon koristellun hienon silkkipuvun ja pukeutuu mustaan, olipa se sopiva tai pieni. Nyt tuli hänen koristelemisistaan loppu.
Silloin alkoi neiti Amelia väännellä lihavia käsiänsä ja itkeä.
— Voi sisar! hän nyyhkytti. — Voi, sisko, mitä on tapahtunut?
Neiti Minchin ei tuhlannut sanojaan.
— Kapteeni Crewe on kuollut, hän aloitti. — Kuollut jättämättä penniäkään omaisuutta. Tuo lellitelty, pilattu haaveksiva lapsi on jätetty köyhäinhoitolaisena huostaani. Satoja puntia olen tuhlannut kaikenlaiseen turhuuteen hänen vuokseen, enkä saa pennyäkään takaisin. Lopeta hänen naurettavat kutsunsa! Sano, että hän muuttaa leningin heti paikalla!
— Minäkö? läähätti neiti Amelia. — Pi-pitääkö minun mennä sanomaan se hänelle nyt?
— Silmänräpäyksessä! kuului ankara vastaus. Äläkä istu siinä ja tuijota kuin lehmä uutta konttia! Mene!
Neiti Amelia raukka oli tottunut siihen, että häntä sanottiin milloin miksikin.
Hän hieroi nenäliinallaan silmänsä punaisiksi ja lähti huoneesta uskaltamatta sanoa sanaakaan. Kun hänen vanhempi sisarensa oli sen näköinen kuin nyt ja puhui niin kuin nyt, oli viisainta totella käskyä napisematta.
Kun Saara muutamaa hetkeä myöhemmin tuli noudattaen neiti Minchinin käskyä tämän luo, johtajatar oli ankaramman ja armottomamman näköinen kuin koskaan ennen.