Jo silloin Saarasta tuntui, että syntymäpäiväjuhla oli joko uni tai tapaus, joka oli vuosikausia sitten sattunut jonkun toisen tytön elämässä.
Kaikki juhlan merkit oli jo poistettu; rautatammiseppeleet olivat poissa, ja pulpetit ja penkit oli nostettu paikoilleen.
— Sisar, oli neiti Amelia sanonut, — merkillisempää lasta en koskaan ole nähnyt. Hän on niin hiljainen. Kun kerroin hänelle, mitä on tapahtunut, hän seisoi aivan rauhallisena ja katseli äänettömänä minuun. Hänen silmänsä laajenivat laajenemistaan ja hän meni kalman kalpeaksi. Kun olin lopettanut kertomukseni, hän seisoi tuokion hiljaa tuijottaen, sitten hänen leukansa alkoi vapista, ja hän kääntyi, juoksi ulos huoneesta ja portaita ylös. Toisista lapsista alkoivat useat itkeä, mutta hän ei huomannut eikä kuullut muuta kuin mitä minä sanoin. Minun oli oikein paha olla, kun en saanut mitään vastausta.
Ei kukaan muu kuin Saara itse tiennyt, mitä tapahtui hänen huoneessaan sen jälkeen, kun hän oli juossut sinne ja sulkenut oven. Ei hän itsekään muistanut muuta kuin että hän kulki edestakaisin ja toisti toistamistaan aivan vieraalla äänellä:
— Minun isäni on kuollut! Minun isäni on kuollut! Kerran hän seisahtui Emilyn eteen, joka istui tuolissaan ja katseli häntä, ja huusi rajusti:
— Emily! Kuuletko sinä? Kuuletko sinä — isäni on kuollut! Hän on kuollut Intiassa — tuhannen peninkulman päässä täältä.
Kun hän neiti Minchinin käskyä noudattaen tuli vierashuoneeseen, hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärillä oli tummat renkaat. Hänen suunsa oli jäykistynyt, aivan kuin hän ei olisi tahtonut ilmaista, miten hän oli kärsinyt ja yhä kärsi. Hän ei ollut vähääkään sen ruusunvärisen perhoslapsen näköinen, joka oli leijaillut koristetussa kouluhuoneessa aarteensa luota toisen luo. Hän oli kuin mikäkin vieras, hylätty, melkein omituinen pieni olento.
Ilman Marietten apua hän oli pukenut ylleen kuluneen mustan samettileningin. Se oli liian lyhyt ja liian ahdas, ja hänen hoikat säärensä näkyivät pitkinä ja laihoina lyhykäisen hameen alta. Hän ei ollut löytänyt mitään mustaa nauhaa, minkä vuoksi hänen paksut mustat kiharansa olivat valtoiminaan hänen kasvojensa ympärillä ja tekivät niiden kalpeuden silmiinpistäväksi. Toisella kädellään hän piti rintaansa vasten painettuna Emilyä, jonka hän oli käärinyt mustaan kangaspalaseen.
— Pane nukke pois, sanoi neiti Minchin. — Mitä varten sinä sitä tänne kuljetat?
— Ei, vastasi Saara, — en tahdo panna sitä pois. Sehän on kaikki, mitä omistan. Isä antoi sen minulle.