Hän oli aina saanut neiti Minchinin pahalle tuulelle, niin nytkin. Hän ei ollut puheessaan epäkohtelias, vaan pikemminkin kylmän levollinen, ja tätä hänen levollisuuttaan vastaan oli neiti Minchinin vaikea taistella — kenties sen vuoksi, että hän aikoi käyttäytyä sydämettömästi ja epäinhimillisesti.
— Tästä lähtien ei sinulla ole aikaa leikkiä nukkien kanssa, hän sanoi. — Sinun täytyy tehdä työtä ja edistyä, niin että voit olla hyödyksi.
Saara katseli häntä vaiteliaana suurilla, ihmeellisillä silmillään.
— Kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi, jatkoi neiti Minchin. — Otaksun, että neiti Amelia on selittänyt asian sinulle?
— On, vastasi Saara. — Isä on kuollut. Häneltä ei jäänyt yhtään rahaa. Olen aivan köyhä.
— Sinä olet kerjäläinen! neiti Minchin kirkui, ja hän kiukustui yhä enemmän ajatellessaan, mitä kaikkea se merkitsi. — Näyttää olevan niin, ettei sinulla ole sukulaisia, ei kotia, eikä ketään, joka voisi pitää sinusta huolta.
Saaran kalpeat laihat kasvot värähtivät, mutta hän vaikeni yhä.
— Mitä sinä tuijotat? kysyi neiti Minchin tuimasti. — Oletko niin tyhmä, ettet ymmärrä? Minä sanon sinulle, että olet aivan yksin maailmassa, ettei sinulla ole ketään, joka pitäisi sinusta huolta, jollen minä tee sitä armeliaisuudesta.
— Kyllä ymmärrän, vastasi Saara hiljaa, ja kuului siltä kuin hän olisi kiivaasti nielaissut jotakin, mikä kohosi hänelle kurkkuun. Kyllä minä ymmärrän.
— Tuon nuken, sanoi neiti Minchin osoittaen komeaa syntymäpäivälahjaa, joka oli lähellä tuolilla, — tuon naurettavan nuken ja sen kalliit koristukset — olen minä maksanut!