Saara kääntyi tuoliin päin.
— Olkaa hyvä ja ottakaa se sitten. Minä en tarvitse sitä.
Jos hän olisi kirkunut tai nyyhkyttänyt tai ollut säikähtyneen näköinen, neiti Minchinillä olisi ollut enemmän kärsivällisyyttä. Hän oli nainen, joka tahtoi hallita ja tuntea valtansa, mutta nähdessään Saaran pienet, kalpeat, tyynet kasvot ja kuullessaan hänen levollisen äänensä hän tunsi mahtinsa joutuvan alakynteen.
— Älä huoli ylpeillä. Siihen ei sinulla enää ole syytä. Sinä et enää ole mikään prinsessa. Vaunusi ja ponihevosesi lähetetään pois — kamarineitosi erotetaan palveluksestasi. Saat pukeutua vanhimpiin ja huonoimpiin vaatteisiisi — paremmat eivät sovi nykyiseen asemaasi. Sinä olet Beckyn vertainen, ja sinun täytyy tehdä työtä hankkiaksesi elatuksesi.
Yllätyksekseen hän huomasi heikon valonpilkahduksen lapsen silmissä, helpotuksen merkin.
— Saanko tehdä työtä? kysyi Saara. — Jos minä voin tehdä työtä, niin ei tunnu yhtä vaikealta. Mitä minä saan tehdä?
— Saat tehdä kaikkea, mihin sinua käsketään! Sinä olet sangen ymmärtäväinen lapsi, ja sinun on helppo oppia. Sinä puhut sujuvasti ranskaa; ja saat olla apuna pienten lasten hoidossa.
— Saanko minä? huudahti Saara. — Voi, saanhan minä! Minä pidän niin paljon pienistä lapsista, ja he pitävät minusta.
— Älä puhu joutavia, että ihmiset muka pitävät sinusta, tiuskaisi neiti Minchin. — Tulee sinulle muutakin tekemistä kuin pienten opettamista. Saat juosta asioilla ja auttaa sekä keittiössä että kouluhuoneessa. Jollen ole sinuun tyytyväinen, niin lähetän sinut pois. Muista se! Mene nyt!
Saara seisoi hetkisen hiljaa ja katseli neiti Minchiniä. Hänestä tuntui niin kummalliselta ja hänen mielessään liikkui syviä ja ihmeellisiä ajatuksia. Sitten hän kääntyi lähteäkseen huoneesta.