— Seisahdu! sanoi neiti Minchin. — Etkö aio kiittää minua?
Saara seisahtui, ja hänestä tuntui vielä omituisemmalta.
— Mistä? hän kysyi.
— Hyvyydestäni sinua kohtaan, vastasi neiti Minchin. — Hyvyydestäni, kun annan sinulle kodin.
Saara kulki pari askelta lähemmäksi neitiä. Hänen pieni rintansa kohosi ja laski, ja hän puhui vieraalla, ankaralla, kaikkea muuta kuin lapsellisella äänellä:
— Te ette ole hyvä; te ette ole hyvä, eikä tämä ole mikään koti.
Ja hän juoksi ulos huoneesta, ennen kuin neiti Minchin ennätti estää tai tehdä muuta kuin seisoa ja tuijottaa vihasta mykkänä.
Saara kiipesi hitaasti portaita, mutta hänen henkeään ahdisti, ja hän painoi Emilyä lujasti rintaansa vasten.
Hän aikoi mennä huoneeseensa, heittäytyä pitkäkseen suurelle tiikerintaljalle, painaa poskensa pedon täytettyä päätä vasten ja miettiä, miettiä, miettiä.
Mutta samassa kun hän pääsi välikäytävään, neiti Amelia tuli hänen huoneestaan, pani oven kiinni ja asettui hermostuneen näköisenä sen eteen seisomaan. Asia oli niin, että hän salaa häpesi sitä, mihin häntä oli käsketty.