Kattoikkunan alla, josta ei näkynyt muuta kuin kaistale harmaata taivasta, oli vanha, rikkinäinen, punainen jakkara. Saara istuutui sille.
Hän itki harvoin eikä hän itkenyt nytkään. Hän asetti Emilyn polvelleen, painoi päänsä sitä vasten, kietoi käsivartensa sen ympärille ja istui aivan hiljaa.
Jonkin ajan kuluttua kuului hiljainen koputus ovelta — se oli niin hiljainen ja nöyrä, ettei hän sitä ensin kuullut eikä havahtunut mietteistään, ennen kuin ovi ujosti avattiin, ja näkyviin tulivat itkettyneet kasvot.
Ne olivat Beckyn kasvot. Becky oli varkain itkenyt tuntikausia ja hieronut silmiään astialiinalla, niin että hän oli sangen kummallisen näköinen.
— Voi, neiti! hän sanoi kuiskaten. — Saanko minä — sallitteko te, että tulen sisään?
Saara kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän koetti hymyillä, mutta ei jaksanut. Hän ojensi kätensä ja sanoi nyyhkyttäen:
— Voi, Becky, sanoinhan sinulle kerran, että olimme aivan samanlaisia — kaksi pientä tyttöä vain. Nyt näet, kuinka totta se on. Nyt ei ole mitään eroa. Minä en ole enää mikään prinsessa.
Becky juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä rintaansa vasten, polvistui hänen viereensä ja nyyhkytti kiintymyksestä ja surusta.
— Kyllä, neiti, prinsessa te olette, hän sanoi murtuneella äänellä. — Vaikka tapahtuisi mitä tahansa — niin, mitä tahansa — te olette kuitenkin prinsessa — eikä mikään voi muuttaa sitä.