Siellä paloi niin kuin tavallisesti leimuava takkavalkea, ja intialainen herra istui sen ääressä. Hän nojasi päätään käteensä ja oli yhtä hylätyn ja onnettoman näköinen kuin ennenkin.
— Miesraukka, ajatteli Saara. — Mitähän sinä mietiskelet?
Näin intialainen herra mietiskeli juuri silloin:
— Otaksutaan, että Carmichael löytää nuo ihmiset Moskovasta, mutta pieni tyttö, jonka he ottivat madame Pascalin koulusta Pariisista, ei ole se, jota etsimme. Otaksutaan, että se on aivan toinen lapsi. Mitä minun sitten pitää tehdä?
Kun Saara tuli sisään, hän tapasi neiti Minchinin, joka oli tullut keittiön puolelle torumaan keittäjätärtä.
— Missä sinä olet ollut aikaa tuhlaamassa? tiuskaisi neiti heti. — Sinähän olet ollut ulkona monta tuntia.
— Oli niin märkää ja likaista, vastasi Saara, — ja oli vaikea kävellä, kun kenkäni ovat rikki ja minä yhtä mittaa liukastelin.
— Älä puolusta itseäsi, äläkä puhu valheita!
Saara meni keittäjättären luo. Tämä oli saanut aika nuhteet ja oli sen vuoksi hirveällä tuulella. Hän oli oikein mielissään, kun sai jollekin purkaa raivoaan, ja Saara oli niin kuin tavallisesti siihen sopivin.
— Miksi et ollut koko yötä poissa yksin tein? hän tiuski.