"Se on vahinko", sanoi hänen seuralaisensa, "mutta tiedäthän, että jos kerrankin antaisimme ihmisten tietää tämän veden ihmeet, niin tänne tulvisi väkeä kuin siimaa kylpemään itsensä kauniiksi ja tallaamaan sammalemme ja repimään ruusupuumme, emmekä enää näkisi rauhallista päivää."
"Se on kyllä totta", myönsi toinen.
Hyvin pian linnut lensivät pois, ja Keijujalka jäi yksin. Hän oli niin kiihtynyt heidän puhuessaan, että tuskin oli kyennyt makaamaan hiljaa. Hän oli niin pahoillaan prinsessa Kultakutrin puolesta ja niin onnellinen omasta puolestaan. Nyt hän osasi lammikolle, jolla kasvoi punamarjoja, ja sai kylvettää jalkojaan, kunnes ne olisivat kyllin suuret kelvatakseen Tölppövallassa, ja hän sai palata takaisin isänsä hoviin, ja vanhemmat ehkä mieltyisivät häneen. Mutta hänellä oli niin hyvä sydän, ettei hän voinut kuvitellakaan olevansa onnellinen itse ja jättävänsä toiset onnettomiksi, kun hän voi auttaa heitä. Niinpä oli ensiksi löydettävä prinsessa Kultakutri ja kerrottava hänelle satakielten lähteestä. Mutta kuinka hän voisi löytää prinsessan? Sitä eivät satakielet olleet sanoneet. Hän oli tosiaankin hyvin levoton. Kuinka hän voisi löytää prinsessan?
Äkkiä, aivan äkkiä hän muisti sormuksen, jonka Helyhelma oli antanut hänelle. Antaessaan sen oli keijukaisneitonen tehnyt kummallisen huomautuksen.
"Kun haluat mennä jonnekin", oli hän sanonut, "pidä sitä kädessäsi, käänny kahdesti ympäri silmät ummessa, niin tapahtuu jotakin omituista."
Hän oli ajatellut, että se oli vain Helyhelman pientä pilaa, mutta nyt hänen mieleensä juolahti, että saattoi ainakin koettaa mitä tapahtuisi. Niinpä hän nousi, piti sormusta kädessään, sulki silmänsä ja kääntyi kahdesti ympäri.
Tapahtui vain niin, että hän rupesi kävelemään, ei erittäin nopeasti, mutta hän eteni kuitenkin aivan kuin olisi liikkunut hyvinkin nopeasti. Hän ei tietänyt minne hän meni, mutta hän arvasi, että sormus tiesi ja että hän löytäisi prinsessa Kultakutrin, jos tottelisi sitä. Hän kulki edelleen ja edelleen eikä väsynyt ensinkään, kunnes hän auringonnousun aikana huomasi olevansa suuren puun alla, ja maahan oli katettu ihastuttava aamiainen, jonka hän tiesi olevan häntä varten. Hän istui ja söi, ja nousi taas ja jatkoi matkaansa. Ennen puoltapäivää hän oli jättänyt metsän taakseen ja oli oudossa maassa. Hän tiesi, että se ei ollut Tölppövalta, sillä ihmiset eivät olleet isojalkaisia. Mutta kaikilla oli surulliset kasvot, ja kerran tai kahdesti, kun hän kulki puhelevien ryhmien ohi, hän kuuli puhuttavan prinsessa Kultakutrista, ja tuntui kuin kaikki olisivat olleet suruissaan hänen tähtensä eivätkä voineet iloita kun sellainen kova onni rasitti häntä.
"Niin herttainen ja kaunis ja lempeä prinsessa!" sanoivat he. "Ja näyttää todellakin siltä kuin ei hän koskaan voisi parantua."
Aurinko juuri laski kun Keijujalka näki palatsin. Se oli rakennettu valkeasta marmorista ja sen ympärillä oli kauniita huvipihoja, mutta miten olikaan, tuntui ilmassa olevan ihan pääsemätöntä alakuloisuutta. Keijujalka oli astunut suureen huvipuutarhaan ja tuumaili juuri minne olisi paras mennä ensiksi, kun hän näki kauniin valkean vuonan, jolla oli kultainen kaulanauha, hyppivän kukkapenkkien yli, ja kuuli hieman etäämpää suloisen äänen, joka sanoi surullisesti: "Tule takaisin, vuonani, enhän minä enää voi juosta ja leikkiä kanssasi niinkuin ennen. Älä jätä minua, pikku ystäväni!"
Ja pian tuli puiden takaa näkyviin rivi kauniita tyttöjä, jotka kävelivät kaksittain, kaikki hyvin hitaasti, ja etumaisena käveli maailman ihanin prinsessa, yllään pehmeä, hohtavan valkoinen puku, liljaköynnös pitkillä, kultaisilla hiuksilla, jotka ulottuivat melkein hameen liepeisiin saakka.