Clara d'Ellébeuse lukee rukouksensa, sitten riisuutuu hän hitaasti, suurella häveliäisyydellä, peläten liian kauan tarkata sitä mikä verhoutuu täti Aménaïden hameeseen. Hän arvelee ettei ole luvatonta katsella käsivarsiaan, jotka koko päivän ovat paljaina, mutta ettei hänen pidä katsoa eikä koskettaa muuta ruumistaan paitsi senverran kuin on ihka välttämätöntä.
Hän paneutuu sänkyynsä, sammuttaa kynttilän messinkisellä sammuttajalla, mutta ei pääse heti uneen. Tänä hetkenä tuntuu kuin ryömisi hänen sielunsa kokoon, yhteen sykkyrään. Ja nyt näkee hän ajatuksissaan kaikki vielä paremmin kuin mitä hän on nähnyt todellisilla silmillään. Hän ajattelee hieman d'Astinia ja sitä mitä tämä on sanonut setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta, hän ajattelee sitä salaperäisyyttä, joka ympäröi heidän muistoaan. Sitten näkee hän itsensä kulkemassa puistossa. Suljettujen silmäluomiensa alla näkee hän selvästi viettävän pihanurmen portaiden edessä, sitten jalavanlatvan, sitten joukon bamburuokoja, harmaan kiviuurnan varjoisan käytävän päässä, … ja nukkuu.
II.
Yöllinen rankkasade on kastanut koko puiston. Mutta sadevesi kuivuu ja aurinko kimmeltelee niin väkevästi puiden lehdillä että silmiä häikäisee. Clara vaeltelee edestakaisin pähkinäkäytävällä. Maassa on oravien jäleltä pähkinänkuoria. On semmoinen viileä, läpikuultava aamu, joka tietää kuumaa päivää.
Clara odottaa pientä aasia, jonka puutarhuri paraillaan hänelle satuloitsee. Se on nyt valmiina. Hän taittaa vihreän vitsan ja nousee kivipenkiltä aasin selkään ohjaten sitä ristikkoporttia kohti. Siellä hän kääntyy Noarrieu-metsään vievälle tielle. Mispelipuista satelee viileitä pisaroita hänen niskaansa. Aasi juoksee ravia. Clara heiluu sinne tänne, väliin täytyy hänen tarttua kädellään olkihattuun, joka on pudota. Nyt on hän metsänreunassa, jonka pensaissa kimaltelee hämähäkinverkkoja. Kuuluu lorina puroista, jotka vielä ovat tulvillaan yöllisestä sateesta. Harakat nauravat, närhi huutelee.
Mutta metsän sisässä vallitsee hiljaisuus; ainoa ääni lähtee korkeista sanajaloista, kun ne kahahtavat pienen aasin kylkeen. Täällä on viileä hartaus, jota kestää koko päivän, kuumimpinakin tunteina, jolloin maissi naksahtelee helteisellä pellolla. Erään kastanjan juurella, jossa on pieni päivänpaistama smaragdinkarvainen pälvi, kasvaa katkeroja. Niiden tummansiniset kellokukat houkuttelevat Claraa pysähtymään, hän laskeutuu maahan poimimaan niitä ja liittääkseen ne päivänkakkaroiden ja narsissien joukkoon hattunsa kiehkurassa, jota koristaa valkea nauharuusu.
Hän istuutuu puun juurelle ja nivoessaan kukkia yhteen ajattelee hän suruisasti loma-ajan päättymistä ja palaamistaan synkkään luostariin. Hän näkee suuren luostaripihan, jolla oppilaat juoksevat vapaatuntinaan lokakuisena päivänä, jolloin kylmä, läpitunkeva viima kahistelee plataanien lehtiä.
Hän ei koskaan ole voinut kotiutua luostaripensioniin. Ja hirveimpiä ovat ne päivät, jolloin hän saa tavata äitinsä luostarin vierashuoneessa. Hänen kotikaipuunsa on eron hetkellä niin tuskallinen että hän mieluummin olisi kokonaan näkemättä äitiään kun tähän näkemisen iloon aina liittyy mieltämyrkyttävä tunne pikaisesta erosta. Kun tuo puolituntinen on kulunut loppuun, kello soi ja äidin ja tyttären täytyy sanoa jäähyväiset toisilleen, palaa hän surun runtelemin sydämin jälleen pulpettinsa ääreen ja kätkee pienen pronssisen Neitsyt Maarian kuvan juurelle, joka seisoo kirjoista tehdyllä alttarilla, ne makeiset, jotka isoäiti on hänelle lähettänyt. Hän ei voi maistaa niitä samana iltana ja vielä seuraavana päivänä ne jättävät hänen kielelleen katkeran maun, kyynelmaun, jota hänellä on tapana itsekseen sanoa: erohetken tuoksuksi.
— Miten tyhmää että minä jo etukäteen ajattelen kaikkea tätä, sanoo hän itsekseen.
Ja hän seuraa silmillään koppakuoriaista, joka juuri on lennosta asettunut hänen jalkansa luo.