* * *
Vaalea yö kohoaa idästä ja sulkee syliinsä taivaan, yksi noista leudoista öistä, jolloin lampunvalo houkuttelee luokseen juuria hyttysiä joen rannoilta.
Myöhäinen päivällinen on syöty. Herra d'Astin, joka on päättänyt jäädä linnaan huomiseksi, pelaa shakkia herra d'Ellébeusen kanssa. Rouva d'Etanges ja hänen tyttärensä istuvat koruompeluksiensa ääressä. Clara seisoo kädet selän takana ikkunan luona katsellen puistoon, jossa varjot häilyvät puiden lehdistöissä. Hänen mielessään on joku outo ahdistus, jota hän ei ymmärrä. Hän ei tunne itseään täysin onnelliseksi. Alituisesti, tämmöisenäkin rauhallisena iltana kuin tämä, asuu hänen sielussaan pelko, joka näkyy kuuluvan itse onneenkin. Kun Clara d'Ellébeuse oli pieni tyttö ja hän oli saanut nuken, joka täytti hänen mielensä ilolla, heitti hän sen äkkiä luotaan kenenkään käsittämättä mikä tähän muutokseen oli syynä. Hän kävi synkäksi, katseli nukkea rypistetyin kulmin eikä enää koskenut siihen. »Oikullinen lapsi!» sanoi rouva d'Etanges. Mutta se ei ollut sitä. Vaan kun hän oli saanut sen mitä oli enin toivonut ja iloitsi siitä keksi hän äkkiä jonkun vähäpätöisen, mutta auttamattoman vian, jommoisen voi löytää kaikesta tässä maailmassa. Tuossa sahajauhoilla täytetyssä vaaleanpunaisessa kankaassa, jonka piti kuvata nuken ruumista, oli hän huomannut jonkun pienen tahran, jota ei millään saanut pois. — Minun nukkeni ei ole virheetön, hän ajatteli. Vahinko ettei minulle valittu jotain toista nukkekaupasta. Ottaisin minkä toisen tahansa…
Ja nyt kun leikkikalujen aika on ohi, nytkin niinä hetkinä, jolloin hän oli onnellisin, nimittäin noustessaan rippituolista kun hän oli saanut synnit anteeksi, ja sydämessään tunsi uuden hyvän tahdon, heräsi äkkiä muisto, tunto siitä synnistä jonka hän oli unohtanut. Se oli aina suurin synneistä. Oliko hän vain unohtanut sen? Eikö hän ehkä tahallaan ollut salannut sitä rippi-isältään? Tämä epäilys häntä kalvaa. Hän ei tiedä miten asia on. Mutta voiko hän vakuuttaa unohtaneensa sen? Jos ei, on hän kadotettu. Kun hän on päässyt tästä levottomuudesta, herää joku tunne vaivaamaan häntä, antamatta hänelle rauhaa unissakaan, joissa hänestä usein tuntuu kuin hän tukehtuisi tai päätä huimaisi. »Se tulee hermoista, lapseni!» sanoo routaa d'Ellébeuse. Ja Gertrude valmistaa hänelle tyynnyttävää iltajuomaa.
— Shakkimatti! sanoo herra d'Astin herra d'Ellébeuselle, joka hymyilee.
Clara kääntyy, kaula kenossa, kauniit valkoiset käsivarret ristissä selän takana. Hänkin hymyilee kiharoittensa keskellä ja katselee peliä. Tuntematta sen sääntöjä pitää hän noista kiiltävistä nappuloista, jotka liukuvat pitikin shakkilautaa, joka on kuin ruudukas linnanlattia. Hän istuutuu lampun luo ja avaa pöydällä olevan kirjan.
Se on Bretonin Kiina pienoiskoossa, jonka herra d'Astin on lahjoittanut vanhalle ystävälleen herra d'Ellébeuselle. Clara katselee kuvia, jotka liittyvät teenkorjuuta käsittelevään lukuun. Vaaleanpunaisia apinoita kapuaa ylös vuorelle, jonka luona juoksee joki. Yksi apinoista istuu teepuun juurella ravistaen sitä raivoisasti kahdella kädellä. Ja oksilta sataa lehtiä ja kukkia, joita kerää maassa olema kiinalainen leveissä oranssinkeltaisissa housuissa, pystynokkaisissa tohveleissa, päässään suuri olkihattu alasriippuvin reunoin. Vähän matkan päässä istuu muuan apina, käsissään valkoiset hansikkaat, imemässä jotain hedelmää.
Clara d'Ellébeuse sulkee kirjan. Kello lyö kymmenen. Hän sanoo hyvää yötä suudellen kaikkia, pyytää Gertrudilta kynttilänsä ja menee yläkerrassa olevaan huoneeseensa.
Yksin hänen on helpompi olla. Ei niin, ettei hän viiihtyisi rakkaitten vanhempiensa seurassa, mutta yksinäisyys ja mietiskely rauhoittavat hänen tunteellista sieluaan.
»Lapseni», sanoo hänelle usein Ursulanluostarin pappi, »teidän huolenne johtuvat liiallisesta herkkätuntoisuudesta. Teillä on pelokas omatunto, mutta se todistaa teissä hyvää tahtoa».